20.4.2017

Suomalainen sisu - kansallisuutemme perisynti ja lahja. Vaikenemme paljosta, ja toisaalta selviämme sen vuoksi omillamme pidemmälle. Maailma muuttuu, ja media muodostaa jatkuvasti uutisvirtaamme pelotteita tulevaisuudesta, mutta mikä saa meidät silti uskomaan henkilökohtaiseen tulevaisuuteemme? Vaikka kaikki muualla maailmassa tapahtuva ei koskettaisikaan jokapäiväistä elämäämme täällä, on meillä jokaisella varmasti sisulle ja sinnikkyydelle käyttöä.

Itse törmään arjessani usein tilanteisiin, joissa ilman sisua ja päättäväisyyttä jäisin täysin toisten jalkoihin. Kuulen paljon puhuttavan siitä, miten muka pystyisin, sillä liikuntavammani on osa minua. Paperilla olen kahdeksankymmentä prosenttia liikuntavammaa, kuitenkin vähintään loput kaksikymmentä prosenttia sisua. Tarpeen tullen enemmänkin. Silloin tunnistan suomalaisen päättäväisyyden itsessäni. Miksi menisin yli helpoimmasta, kun haastavampikin tie on mahdollinen? Kun ainoana vaihtoehtona on uskominen itseensä ja siihen, mihin tietää pystyvänsä. Olen kasvanut ajatukseen, että teen parhaani. Minun parhaani on tarpeeksi ja riittävä.

Olen pienestä asti rakastanut musiikkia, ja usein sen siivittämissä haaveissani nähnyt itseni tanssivan suuren joukon kärjessä. En kuitenkaan tulisi koskaan fyysisten edellytyksieni vuoksi pysymään muiden tahdissa, joten omien jalkojeni tilalle oli keksittävä jotakin muuta. Kiinnostuin ratsastuksesta viiden ikävuoden nurkilla. Liikuntarajoitteeni oikeuttamaan ratsastusterapiaan kuuleman mukaan olin tuolloin aivan liian pieni. Pääsin terapian ulkopuolisille tunneille oppimaan alkeita, ja myöhemmin kokeilin myös terapiamuotoista toimintaa, joka ei kuitenkaan ollut oikea paikka itselleni. Vuosien kertyessä intohimoni kouluratsastukseen syntyi, ja tähän mennessä harrastus on kuljettanut minua läpi elämäni, ottamatta lukuun yhtä miltei vuoden mittaista taukoa.

Joitakin kuukausia sitten törmäsin netissä artikkeliin, jossa silmäni vangitsi lause ”kouluratsastus – tanssia hevosen kanssa”. Vasta kaksikymppisenä ymmärsin vuosia tehneeni sitä, mitä eniten rakastin. Hevosen jalat toimivat ominani, ja pystyin yhdistämään liikkeeseen rytmin, sekä toimimaan henkisessä yhteydessä eläimiin, joita niin suuresti ihailin. Tasapainoni heikkouden vuoksi olen pudonnut lukemattomia kertoja, ja saanut lisää päättäväisyyttä matkalla maahan. Olen itkenyt, noussut takaisin satulaan ja hymyillyt jälleen. Yksikään kerta ei ole päättynyt putoamiseen, ja tulen nousemaan aina takaisin niin kauan, kuin pystyn itse liikkumistani hallitsemaan. Rakkaus lajiin on taitojensa kyseenalaistamista, ja pelon mahdollisuutta suurempaa.

Vuonna 2017 haluan päästä ensimmäistä kertaa kilpailemaan kouluratsastuksessa. Harjoittelen niin usein kuin mahdollista, kuten aiemminkin. Vihdoin omaan tavoitteen, jossa voin osoittaa taitoni ja sisuni. Kaksikymmentä viimeistä prosenttia määrittivät sen, mitä minusta tuli. Mustaa valkoisella kysyttäessä tulen näyttämään todistuksen siitä, mihin pystyin – en arviota siitä, millaiseksi muut minut määrittäisivät.

(SISU -kampanjaan kirjoittamani teksti. Osin muokattu 20.4.2017.)

14.4.2017

Vihdoin kaikki paperisota alkaa olla purkissa kisoja varten - rekkaus hoidossa, kilpailukortti saapunut, ja ilmoittautuminen tehty. Kisajännitys alkaa tiivistyä ! Hevoseen olen luottavainen, ja paloni sen kanssa radalle pääsemiseen vain kasvaa päivä päivältä suuremmaksi. Ensin epäilin hevosvalintaani, mutta enää en näe siinä mitään ongelmaa. Ratkaisin asian, ja ryhdyin luottamaan enemmän "yllätys, yllätys" itseeni ! 

Hevonen on ollut jokaisella kerralla kotona tapansa mukaan motivoitunut tekemään töitä, ja antanut paljon anteeksi paniikkiani lähestyvistä kisoista, ja siitä suurimmasta probleemasta : radan muistamisesta. Rata itsessään on helppoa kauraa muistettavaksi, mutta sieluni silmin näen paniikin pyyhkivän mielestäni kaiken oppimani... :-D Ei, nyt emme lähde tähän ! Myönnän, että olisin kaivannut hieman enemmän keskustelua kisäjännityksestäni, mutta en oikeastaan ole päässyt purkamaan sitä kenenkään kanssa. Jokainen jolta kysyn, ei ole törmännyt kyseiseen reaktioon itsessään, tai ei kilpaile missään lajissa. Haluaisin sanoa ääneen, että minua jännittää.

Huomenna suuntaan nokkani kohden kolmen perättäisen päivän valmennusputkea. Vaikka elämäni kuulostaakin usein siltä, että aina on kiire jonnekin, on silti myös näitä hetkiä, jolloin istun yksin sängylläni ja koen itseni yksinäiseksi. Silloin, kun minua kaivataan "ei ole aikaa", tai on liikaa tekemistä. Kun rauhoitun paikoilleni huomaan, miten yksin lopulta olenkaan. Suurin osa kavereistani asuu eri kaupungeissa ja toisaalta, vaikka kuinka lähellä asuisimme, tuntuu aikataulujen sovittaminen yhteen haastavalta miltei poikkeuksetta. Pyrkimystä ylläpitää vähintään ihmissuhteista kaikkein tärkeimpiä kuitenkin on, ja toivottavasti ne suhteet jaksavat odottaa rauhallisempia aikoja, jotka nekin koittavat vielä joskus !

9.4.2017

Eilinen kului aamusta lähtien Hevoset -messuilla Tampereella ! Lähdin mukaan kaverini Siirin värväämänä, söin tankkauspäivän kunniaksi ihan liikaa jäätelöä, kuvasin paljon ja tapasin heppatuttuja :-) Super kiva päivä, kiitos vaan kaikille, jotka olitte mukana - nähdään ensi vuonnakin samassa paikassa ;-)

Paljon hienoja hevosia, ratsukoita, kisoja, esteklinikka, rotuesittelyjä, liikaa ostettavaa... Onneksi mukaani lähti vain kampa ja kumppareita kisoihin, jalustimet, ämpärillinen heppanameja, metrilakua, riimu Hertalle, sekä satulahuopa Unskille uuteen koulusatulaan, jota en kyllä itse ostanut :-D Kiitos Jenna ja Rosa Unskille vietävästä tuliaisesta, toimitan sen herkkujen kera perille. Uusia ratsastushousuja etsin, mutta en löytänyt.

Alla muutama räpsy hienoista areenalla nähdyistä ratsukoista. Ratsastamassa nähtiin myös valmentajani, joka varmasti vähintään tuplaa valmennusteni hinnan nähdessään ratsastuskuvansa blogissani ;-D Sori vaan etukäteen ! Huolimatta siitä, että kyseinen hevonen ei toiminutkaan toivotun rentona esiintymistilanteessa vieraassa paikassa, katsoin silmät suurina ihaillen hänen osuuttaan. Tällä hurmoksella elää vielä pitkään, ja saa takuulla oman halun kehittyä vain kasvamaan entistä suuremmaksi.

En ollut aiemmin kuvannut halliolosuhteissa, joten päivä oli hyvää harjoitusta siihen. Liikkuvia kohteita, hämärää tekovalaistusta... Kuvat ovat rakeisia, mutta onnistuin silti paremmin, kuin odotin :-) Mukaani nappasin jo muutaman kuukauden heppaputkenani toimineen Canonin L -sarjalaisen. Tarkkaa ja lähempää tarkastelua kuvat eivät kohinan vuoksi kestä, mutta yllätyin silti tuloksista. Äkkiseltään valitut "suunnilleen" -arvot lyötynä kameraan tekivät onnistumisesta vieläkin hienompaa ;-)







4.4.2017


Moikka ! Mitäpä kuuluu ruudun sille puolen? Kaikki hyvin? :-)

Itselleni kuuluu hyvää ! Muutoksen tuulet puhaltavat ;-) Väsään nimittäin jatkossa blogistani enemmänkin "päiväkirja" -tyyppisen. Postausten nimet tulevat näkyviin jatkossa päivämäärien mukaan. Osaksi myös siksi, että olen kadottanut päivämäärämerkinnän marginaalista johonkin blogin koodiviidakkoon, eikä aika tai kiinnostukseni riitä sitä sieltä tällä hetkellä etsimään. Toinen merkittävä syy muutokseen on vapaampi luokittelu. Usein kompastun postauksia kirjoittaessani siihen, että keksin ensin otsikon, jonka ympärillä sitten pyörin lähes kyllästymiseen asti. Nyt voin kertoa miten sekavia juttuja tahansa :-D Toisaalta, tällaistahan tämä on - kouluratsastustreenejä, kisoja, salitouhuja, ja kaikkea niiden ympärillä.

Vaihdoin tänään salijäsenyyteni halvempaan päiväkorttiin, sillä totesin kuluneiden kuukausien summauksena, etten todella ehdi ja jaksa treenata niin paljon, kuin euroissa maksan jäsenyydestäni. Päiväkortin ajat ovat tämänhetkiseen arkeeni osuvat, joten miksipäs ei ! Viime viikonkin vietin lähes kokonaan mökkielämästä nauttien, joten treenaamassa minua pahemmin ei tavattu. Salitreenien suhteen on tullut höllättyä kisojen lähestyessä huomattavasti. Keskityn kahdesti viikossa valmennuksista hengissä selviämiseen, sekä radan opetteluun. Kuten sanottua, elän ja hengitän pelkkää kouluratsastusta, ja siinä sivussa yritän säilyttää mielenterveyteni :-D On suunnattoman suuri onnen potkaisu saada tehdä juuri sitä, mitä rakastaa kaikkein eniten, vieläpä niin hyvien ihmisten ja hevosten ympäröimänä :-) Tänään vain ihmettelen, miksi koskaan edes suunnittelin lopettavani. 

Pakko vielä loppuun jaaritella päivän extempore sirkusreissusta Kuivaamoon ! Kaverini sai puskaradiosta idean Kuivaamossa järjestettävästä sirkustreenistä. Keskustelimme aiheesta jo useaa päivää aiemmin, mutta lopullisen päätöksen tein kymmenisen minuuttia ennen lähtöä :-D Ja kyllä kannatti ! Mielettömän hyviä tyyppejä, ihanan avoin ilmapiiri, paljon erilaista tekemistä ja ennen kaikkea mahdollisuus haluamansa tempun opetteluun. Itse aion oppia jonglööraamaan ! ...tai sitä ennen opettelen pitämään silmiä auki, kun otan kopin pallosta :-D

Mielenkiintoista viikkoa jokaiselle :-*