AVOIN KIRJE JOKAISELLE


Olen ollut aivan täysin romuna viime aikoina. Miettinyt kauan sitä, miten tulla kuulluksi. Ympärilläni olevat ihmiset eivät välttämättä ole lainkaan tietoisia fiiliksistäni, sillä en ole koskaan oppinut näyttämään sitä. Silti on vain otettava riski ja avattava suunsa. On kuin astuisi järven jäälle haparoivin askelin tietämättä, tuleeko yksikään askel kantamaan. Olen ollut aivan loppu, väsynyt, rikkinäinen, sanaton, hiljainen. Sellainen jälki olemassa olleesta ihmisestä, joka aikoihin peiliin katsoessa ei ole tunnistanut enää itseään. Peilistä katsoo väsynyt tyhjä kuori, joka ei ole onnellinen. Sellainen, joka kyseenalaistaa kaikkea - aivan kaikkea. Rakastetaanko minua tällaisena kuin olen? Ja se tärkein, rakastanko itse itseäni? Uskon ja tiedän, etten ole rakastanut itseäni näinä aikoina lainkaan riittämiin. 

Vaikeinta on selittää muille, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Vaikeinta on kirjoittaa tätä tekstiä. Vaikeinta on, ettei saa sanotuksi kaikkea sitä tunnetta, jonka toivoisi saavan sanat lihaksi luiden ympärille. Mutta miten voi puhua, ellei saa mitään sanotuksi? Ei löydä sanoja, tai niitä ei vain ole olemassa. Miten voisi tulla ymmärretyksi, vaikka sellaisessa tilanteessa ymmärrystä ja rakkautta kaipaisi kaikista eniten... Miten voisi olla tarpeeksi muille sillä hetkellä, kun ei kykene olemaan tarpeeksi edes itselleen? 

Olen risteyksessä, jossa eteeni asettuu valinta siitä, aionko muuttaa elämäni suuntaa, vai pidänkö kiinni hyviksi todetuista asenteista ja toimintatavoista, jotka luultavasti eivät tule viemään minua kovinkaan pitkälle.  Olen päättänyt muuttaa suuntaa, ja siksi suurin osa uskomuksistani on mennyt uusiksi. Sen lisäksi olen joutunut tarkastelemaan mennyttä elämääni useammilta näkökannoilta, kuin asiat olen tuolloin itse kokenut. Uusi katselukanta on romuttanut paljon. Paljon mennyttä on pysynyt myös ennallaan, ja asiat näyttäytyvät nyt realistisemmassa valossa kuin ennen. Useille asioille ja muistoille on jopa vihdoin tarkoitus ja järjellinen selitys. Kyse on siis suuresta muutoksesta, joka vaikuttaa automaattisesti siihen, millaisena näen itseni, ja minne tulevaisuudessa toivon olevani matkalla. Siksi kaipaan usein voivani jutella ajatuksistani jollekkin, mutta jokaisen kierroksen päätteeksi päädyn siihen päätepisteeseen, ettei kukaan sellainen, joka ei ole kokenut samaa, voi lainkaan ymmärtää sitä, mistä on kyse. 

Pohjimmiltaan niin vahva ja itsenäinen nuori nainen on muuttunut pieneksi särkyväksi tytöksi, joka haluaa istua hiljaa paikoillaan, katsoa silmiin ja kertoa itsestään ja siitä, mitä tuntee. Jokaiselle minut oikeasti tuntevalle tilanne on uusi, ja jopa jollain tapaa pelottava, sillä minua ei ole totuttu näkemään tällaisena. Olen aina ollut se, jonka puoleen kääntyä, ja nyt olosuhteiden pakosta sellainen, joka pyytää muita kuuntelemaan hetken itseään. Enemmän kuin puhetta, kaipaan läsnäoloa ja tunnetta siitä, että ympärilläni on ihmisiä, joihin turvata, mikäli maa jalkojeni alla pettäisi.

Summauksena tästä kaikesta: varmistakaa, että voitte itse hyvin, ja pitäkää huolta toisistanne. Raivatkaa kalentereista tilaa läheisillenne ja kaikille heistä, joilla on väliä. Lopulta mikään ei ole tärkeämpää, ei varsinkaan mikään sen vuoksi tekemättä jäänyt arkinen asia. Ja mikä tärkeintä...sanokaa, että arvostatte ja rakastatte. Näyttäkää se !


Rakkaudella, Maiju Kristiina 

"VAMMAISEKSI EN ITSEÄNI TUNNE, VAIKKA VAMMAINEN OLENKIN"

Minut on lapsesta lähtien kasvatettu siihen, etten ole saanut mitään etuoikeuksia fyysisten rajoitteideni nojalla. Ala-asteella minulle asetettiin paljon odotuksia useasta suunnasta pitäen niitä kaikkia itsestäänselvyytenä. Minulle ei ole tarjoiltu mitään valmiina. Ei ole ollut pelkästään kyse siitä, että tekisi parhaansa, vaan suurimmaksi osaksi tuli pärjätä siinä missä muidenkin, omista esteistään huolimatta. Tämä kuitenkin kasvatti vain minusta minut, enkä tule koskaan katsomaan sitä kuin vahvuudeksi.

Törmään normaalissa arjessani usein tilanteisiin, joissa älykkyyttäni arvioidaan sen perusteella, olenko liikkeellä jalan vai pyörätuolilla. Liikun normaalisti suurimman osan ajastani jalan, ja pyörätuoli astuu avukseni ainoastaan pitkiä matkoja kuljettaessa. Minut on totuttu näkemään liikkeellä kävellen, ja siksi satunnainen pyörätuolin käyttö aiheuttaa hämmennystä, ja jopa puolitutuilta saan kuulla paljolti kysyttyjä kysymyksiä siitä, mitä minulle on sattunut. 'Ei viimeisimpään kahteenkymmeneen vuoteen mitään...' Usein ihmettelen, mitä kukakin tällä kyseisellä tiedolla edes tekee. Joka kerran hämmästyn kysymystä yhtä paljon, ja ainoa mitä saan sanotuksi on "...ei mitään, miten niin...?". Kunnes vihdoin muistan, mistä on kyse. Vammani ei ole elämäni keskiö, ja mikäli elän jossakin kuplassa, ovat kuplan ainekset jossain aivan muualla kuin fyysisissä ominaisuuksissani.

Kaupan kassat ovat klassisimpia paikkoja, joissa saan henkilökohtaista palvelua ehkä noin 55-prosenttisesti sadasta. Useimmiten vain silloin, kun olen liikenteessä yksin, tai vaihtoehtoisesti kävellen. Moikkaan itse, mutta minua ei välttämättä moikata takaisin, vaan tervehdykseni saa usein takanani seisova, itselleni tuttu tai tuntematon, jolla on linjalla omat ostoksensa. Siirryn maksupäätteen eteen ja seuraan ostosten kulkua hihnalla. Kaivan maksukortin taskustani ja odotan katsekontaktia, jonka vihdoin saan ensimmäistä kertaa käynnin aikana. Parhaassa tapauksessa myyjä kysyy takanani olevalta 'pakkaatko sinä hänelle, vai minä?' Huomauttaakseni olemassaolostani vastaan tähän nopeasti, ettei kenenkään tarvitse tehdä sitä puolestani, sillä selviän siitä ongelmitta itsekin.

Muita minulle vieraita asioita ovat yliholhoaminen tilanteissa, joissa olen selvästi ilmaissut haluni ja kykyni pärjätä yksin tästä eteenpäin, tai automaattinen oletus siitä, että ollessani paikoillani olen avun tarpeessa, eikä muita vaihtoehtoja ole. Näistä ongelmaksi kuitenkin koen vain tilanteet, joissa minua autetaan vastoin tahtoani. 'Avaanko sinulle oven?' Kiitos, mutta ei tarvitse. 'Avaan sinulle silti oven ja saatan sisälle asti.' Kiitos vielä, mutta en tarvitse saattajaa. Muutaman kerran olen löytänyt itseni sanomasta lopulta jopa melko töykeästi, että 'anna nyt jo olla'. Mielestäni kerta kieltäytymistä riittää vastaukseksi. Olen tottunut ratkaisemaan ongelmia itsekseni, sillä olen koko elämäni joutunut selviämään näin. Mikäli eteeni ilmestyy liian suuri kynnys pyörätuolilla ylitettäväksi, hyppään tuolista jaloilleni, ja nostan sen kynnyksen yli.

Tietysti kuten jokainen meistä, tarvitsen minäkin apua toisinaan, mutta tahtoni selviytyä yksin niin pitkälle kuin mahdollista, on suuri. En kaipaa erityiskohtelua pyytämättäni apua, vaan mielestäni jokainen ansaitsee tasavertaisen ja hyvän kohtelun omista ominaisuuksistaan huolimatta. En halua tulla taputetuksi päähän pelkkien niiden korttien perusteella, jotka minulle on jaettu tullessani maailmaan. Tekstistäni huolimatta älkää koskaan lakatko auttamasta ketään, joka mielestänne näyttää siltä, että saattaisi olla avun tarpeessa. Ihmisten kohtaaminen ihmisenä on se, jota tarvitsemme maailmaamme enemmän. 

PÅSTER, TAMPERE -ARVONTA


Sain vähän aikaa sitten toteutettavakseni yhteistyön design julisteiden mielenkiintoisesta maailmasta. Påster lahjoitti rakkaasta kotikaupungistani minulle pari julistetta kehyksiin laitettavaksi olohuonetta koristamaan, ja ilokseni saan arpoa myös kaksi julistetta lukijoilleni, sekä instagram -seuraajilleni ! Julisteen koko on 50x70 ja sen on suunnitellut turkulainen Krister Ehrlund. Julisteet painetaan mattapintaiselle julistepaperille. Aiheena siis Tampere, ja postauksen alla kuvat molemmista arvottavista julisteista. Molemmat kappaleet lähtevät samaan onnekkaaseen kotiin 

Tässä tulevat siis säännöt: voit osallistua arvontaan...

1. liittymällä lukijakseni blogissani
2. tai seuraamalla minua instagramissa nimellä @pikkuprincess
3. kommentoimalla tämän postauksen alle, oletko lukijani, vai seuraatko minua instassa, ja millä nimimerkillä
4. liittämällä kommenttiisi kuvauksen siitä, mistä huoneesta julisteet kotonasi löytäisivät paikkansa
5. lisäämällä vielä lopuksi mukaan sähköpostiosoitteesi

Arvonta suoritetaan torstaina 20.10.2016. Voittajalle ilmoitan sähköpostitse 20.10.2016 mennessä. Onnea kaikille osallistuneille arvontaan ! 




 

SAMI NURMI, BY : MAIJU KRISTIINA S.

IMG_7805 (2) IMG_7905 (3) IMG_7802 (2) IMG_7865 (2) IMG_7459 (2) IMG_7684 (2) IMG_8177 (2)