CAKE

Jouluvalojen johdot on selvitetty solmuista, ja koristeita ripusteltu sinne tänne. Kuusta ei meille enää tule, kun Samilla on sen verran allergiaa, ettei viitsi toista sillä kiusata. Koti pukeutuu jouluun siis muulla tavoin. Myönnettävä on, ettei joulutunnelmaan tarvitse edes virittäytyä valoin ja himmelein väkisin. Vaikka perheeni onkin joulun erillään, -Sami Viitasaaressa, ja minä Äidin kanssa Tampereella, -odotan jollain lailla joulua tosi innoissani.

Tuntuu vihdoin, että kauan kestänyt "lamaantunut lahna"- vaihe on loppumassa. Ei enää pitkiä toimettomia päiviä, vaan elämä rullaa, ja jokainen asia näyttää loksahtavan solakasti paikalleen. Tuntuu hauskalta, kun kaikessa on jälleen säännöllinen vaihtelevuus, joka pitää mielen virkeänä. Liikkuminen tuo jälleen iloa. Rangan ongelmat enää hidastavat, -ne eivät pysäytä minua. Kun vielä treeniä uudisteltaisiin, ja saisi sen ottamaan tuttuun tapaan tuulta siipien alle, olisi kaikki kohdallaan.


Olemme koko kuluneen viikon mättäneet herkkuja suihimme, minkä ehdimme. Pidimme herkkulakosta väliviikon, ja juhlimme 21v synttäreitäni, ja muita juhlinnan arvoisia asioita hiljalleen viikon aikana. Muffineita, kakkua, sipsiä, pizzaa, hampurilaisia, karkkia, karkkia ja taas karkkia. Hyvin ovat toimineet nämä "sokeriöverit". Treeni-into kasvaa syödessä, -näin ainakin meillä. Uutta saliakin olisi tarkoitus käydä katsomassa. Aikamoisia muitakin muutoksia treenien suhteen on näköpiirissä :)







KATEUS

Kateus on yksi monista sellaisista asioista, joita iän myötä olen lakannut ymmärtämästä. Se kuuluu myös niihin, joiden esiintymistä omassa toiminnassani olen alkanut tarkkailla entistä paremmin. Lapsena pakokeino kiusaamiselta oli pukeutua muodin mukaan. Nykyään ei mitään muuta tahdokkaan niin kovasti, kuin olla oma erityinen itsensä ja nähdä, kuinka onnelliseksi sellainen vapaus minut tekee. Sellainen, jota kukaan muu ei voi saavuttaa. Jo vuosia olen luonut elämäni sellaiseksi, että voisin itse olla tyytyväinen ja onnellinen. Säilyttänyt mielessäni jatkuvasti ajatuksen siitä, että sillä mitä muut ajattelevat, ei ole merkitystä. Tärkeintä minulle on saada toteuttaa itseäni sellaisena, kuin olen.

Mutta, jos ja kun kateutta silti esiintyy, mihin kadehtivat oikein pyrkivät? Siihenkö, että kaikki olisi sellaista, kuin muilla? Siis kopiota jonkun toisen elämästä...? Mielestäni olemisessaan olisi hyvä pyrkiä siihen, että tekee itse itsestään onnellisen valinnoilla, jotka tuntuvat juuri sinusta oikealta. Jos keskittää energiansa sellaiseen, mitä itse todella haluaa, ei jää kiinnostusta kadehtia toista, sillä onhan jo omilla teoillaan täydentänyt sen tyhjän tilan, jonne kateus usein asettuu.

Haluan kertoa näkökantani toisestakin, hieman samaa aihetta koskettavasta asiasta. Ehkäpä ainoa asia, joka minun on toisinaan vaikea jättää omaan arvoonsa, on matkiminen. Ajattelen olevani kävelijän roolissa, ja matkija on kuin juuri pureskeltu purkka, joka tarttuu kenkäni pohjaan. Tiedostan sen olemassaolon, ravistan kenkää, eikä se jätä minua rauhaan. Purkka ei vain irtoa, vaikka ravistelisin jalkani puuduksiin. Ainoa vaihtoehtoni on riisua kenkä, jättää se maaha lojumaan, ja kävellä pois. Samalla tavoin, kun itse en osaa "fanittaa" ketään, toivon jokaisen olevan itse itsensä "fani" ennen muita.

Vaikka massaan kuuluminen on yksi keino selviytyä elämän aallokoissa, kannustan silti jokaista nuorta uskomaan sekä panostamaan itseensä. Kun elämä on edessä, on äärettömästi mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Koen, että itsenään oleminen tullaan palkitsemaan aina. Se ei ole joka tilanteessa helpoin tie, mutta sillä takaat itsesi näköisen elämän, sekä tuhdit eväät kohti onnellisuuden tavoittamista.

NETTIKIUSAAJA

Tartuin eilen nettikiusaajan toimista kaksin käsin kiinni kysyen, 'mitä jäbä duunaa?' Kirjauduin iltasella normaaliin tapaani erääseen sosiaalisen median yhteisöön. Kuten aina, nytkin katseeni kiinnittyi tsekkaamaan, kuka tällä hetkellä on maksanut itsensä sivuston paalupaikalle, ja mitä hän haluaa sanoa. Yllätys ei ollut positiivinen. Ei seuranhakuilmoitus, ei hyvän illan toivotus, -vaan suora loukkaus, jossa kiusaamisen kohteesta puhuttiin nimellä. Miksi teemme tällaista toisillemme? Kaiken lisäksi niille, joita emme tunne lainkaan.

Silmiini osui teksti, jossa ilmaistiin suoraa, että päivä olisi tänään hyvä, ellei NIMELTÄ MAINITTU henkilö pilaisi sitä. Tiesin kenestä puhuttiin. Tiesin hänellä olevan kehitysvamma, joka saattaisi sosiaalisessa tilanteessa erottaa häntä massasta. Halusin kuitenkin varmistaa asian, ja otin homman puheeksi. Kommentoin tekstin kirjoittajalle "Kuka on ********, ja mitä tekee?" Sain vastaukseksi "no sellanen friikki *oksentava hymiö* (linkki henkilön profiiliin). Seuraavaksi valistin häntä vastuuttomasta toiminnastaan, ja siirsin mustalle listalle.

Lisäkseni kukaan ei ollut kommentoinut asiaa kiusaajalle, (ainakaan julkisesti). Miksi? Emmekö uskalla, vai mikä mättää? Olen kuullut puhuttavan hiljaisesta hyväksymisestä. Kyseinen ilmaus kuvastaa tilannetta mielestäni erittäin osuvasti. Onko niin, että kiusaamista vastaan ollaan suurella kannattajamäärällä ainoastaan puheissa? Mutta entä tosipaikan toiminta? Milloin otamme sen askeleen, että puutumme asiaan...

Olen sanaton, että tällaista tapahtuu, mutta toimettomaksi en aio jäädä.

USKONI

Henkilökohtaisesti en usko kehenkään muuhun, kuin itseeni. Tämän homman suhteen luokittelen mielipiteeni esittämisen sellaiseksi, että enemmänkin kysyn ja ihmettelen, kuin olen vahvasti jotakin mieltä asiasta.

Luin jonkun kirjoittaneen, että uskoo kirkon pyrkivän hyvän tekemiseen. Mitä hyvää on siinä, ettei suo samoja oikeuksia kaikille? Entä siinä, että opettaa ihmiset uskomaan ennemmin mielikuvituskaveriin, kuin itseensä? Miksi Jumala on niin hyvä, jos se ei ole yhtä reilu kaikille?

Minä en usko taivaaseen, en Jumalaan, en Jeesukseen, tai hänen ihmetekoihinsa. Voin uskoa, että joku Jeesus niminen henkilö on joskus vaikuttanut jossakin, mutta en jaksa ajatella hänen olleen mikään taikuri.

Mielestäni uskonto on myös yksi suurimmista keinoista rahastaa, sekä aiheuttaa eripuraa. Jos antaisin maailmasta pois muutaman asian, uskonto olisi ehdottomasti yksi niistä. Minusta on pelkästään hienoa, että asun maassa, jossa minulla itselläni on täysi oikeus valita, etten usko.

En ali-arvosta ihmisiä, jotka uskovat. Usko on jokaisen oma päätös (ainakin toivon sen olevan, niissä maissa, joissa se on mahdollista), mutta minun ei tarvitse siihen ryhtyä. Olen itse käynyt rippikoulun, mutta aivan toisista syistä, kuin uskon vuoksi. Ja mennäkseni lopuksi tulevaisuuteen, -aion joskus ainoastaan nimetä lapseni, jotta tarjoan hänelle mahdollisuuden alusta asti valita oman polkunsa uskon, tai uskomatta jättämisen tiellä.

Jos joku uskossa oleva lukee postaukseni, pyydän antamaan minulle vastauksen kysymykseen: Miksi uskot? Toki myös samaan kuntaan minun kanssani kuuluvat ovat tervetulleita sanomaan sanansa, kuten aina ennenkin :)

VIHA

Monesti korvissa särähtelee sana "viha". Ehkä turhankin useasti, turhan monessa asiayhteydessä. Jos tarkastelen juttua oman elämäni näkökulmasta, voin todeta, että itse en vihaa ketään.

Havahduin ajattelemaan asiaa vasta muutamia vuosia sitten, kun mieleeni pulpahti kysymys siitä, mitä viha on. Mitä se oikeastaan edes todellisuudessa tarkoittaa? Miltä viha tuntuu? Ei, en tunne vihaa. Koen liiallisen vihan tuntemisen jopa heikkoutena. On liian heikko antaakseen olla, ja todetakseen, ettei arvosta.

Viha on mielestäni todella voimakas ilmaus, eikä sitä tulisi käyttää niin useassa asiassa, kuin nykyään. Pienimmästäkin saatetaan sanoa, että vihataan. Ehkä joistain asioista tehdään liian suuria ongelmia itselleen, kun järkevämpiäkin tapoja olisi.

Itselläni tämä niin kutsuttu viha ilmenee niin, ettei kunnioitusta kyseistä ihmistä tai toiminta/ajatusmallia kohtaan ole. En kuluta elämääni jatkuvaan vihaamiseen, -en vain arvosta, ja siinä se. Miksi täytyisi vihaamalla vihata? Mitä hyötyä siitä olisi? Viha ei saa mitään muuttumaan paremmaksi maailmassa. Ei se ainakaan tee elämästä yhtään helpompaa.

Ei ole mahdoton tehtävä mielestäni kasvaa henkisesti niin vahvaksi, että osaa ajatella asiaa uudella tavalla. Olisiko jokaisella ehkä nyt sopiva paikka miettiä, onko viha aivan tarpeellinen ilmaisu tuntemukselleen? Vihaa on maailmassa aivan liikaa, se on selvää. Olisimmeko me yksilöt niitä pieniä tekijöitä, joista lähtisi hiljalleen leviämään ajatus vihata vähemmän? Minä olen ottanut aikoinani itseltäni haasteen vastaan, ja tulen haastamaan tähän jokaisen, jonka silmiin tämä teksti osuu.

KIRJOITTAMISEN OIKEUS

Ootko bloggaajana koskaan pysähtyny miettimään, mistä on oikeus kirjoittaa? Maiju Kristiina's Diary on alusta asti pyrkiny olemaan mahdollisimman aito ja todellisuuslähtönen. Asiat kerrotaan kaunistelematta niinkuin ne on. Lifestylen kirjottaminen, ja omasta elämästään kertominen saattaa kuitenkin joissain tapauksissa asettaa suuriakin haasteita. Aivan, kuten mulle kävi...

Mä itse aikoinaan olen JOUTUNUT miettimään blogia alottaessani, mistä SAA kirjoittaa. Mun elämässä tapahtu siihen aikaan asioita, joista kaikki ei ollu samaa mieltä, ja tuntuu, että vaan muutama mun lisäks tiesi totuuden. Mä kuitenkaan en saanu käyttää sananvapauttani, koska sitä käyttäessä huoli omasta turvallisuudesta kasvoi.

Nykyään onneksi mun elo on paljon vapaampaa kaikella tapaa, eikä mun elämässä oo enää mitään, mitä pitäis pitää piilossa jonkun toisen käskystä. Mulla on tietynlaiset rajat, joiden sisällä kirjottelen tänne mun perheenjäseniin liittyvistä asioista. Mulla on vihdoin oikeus turvallisesti ilmasta mielipiteeni. Kunnioitan Samin ja mun Äidin toiveita, mutta mitään varsinaisia kieltoja ei omaa harkintakykyä lukuunottamatta oo edes olemassa. Mua helpottaa tosi paljon, että Sami on tässä kaikessa aina mun tukena.

Mä tahtoisin kuulla, millasia "rajotuksia" sun, bloggaavan ihmisen läheiset on asettanu sun kirjoittamiselle. Ootko saanut negatiivista palautetta? Onko joku ihmissuhde kärsiny jopa sen vuoks, että oot ollu rehellinen? Kommenttia otetaan innolla vastaan :)

DAY WITH MY DEAR MOM

Jokainen isänpäivä merkitsee mulle aina yhtä päivää vuodessa lisää arvostaa mun Äitiä. Äiti on osa sitä, mikä on mulle kaikki kaikessa. Äiti on mulle tuki, turva, luotto, ystävä... Mikään sana tai lause ei voi kuvailla sitä, miten paljon arvostan mun Äitiä, mutta mä voin kertoo vähän meidän välisestä ihmissuhteesta.

Me ollaan aina Äidin kanssa oltu saman tyyppisiä. Mä oon tullut siihen luonteeltani paljon. Ollaan ihan yhtä vahvoja ihmisiä. Mä voisin sanoa, että Äiti on kulkenu mun rinnalla tiiviisti koko elämän, auttanu ja kantanu huolta, mutta mä oon tuntenu sen ihmisenä vasta tosi vähän aikaan.

Mun porukat eros kun mä olin 18. Äiti muutti pois, ja vasta sitten ymmärsin, mikä on sen todellinen merkitys. Me ei asuttu kaukana toisistamme, mutta sitä alko kummasti arvostaa, kun aina oli paikka jonne mennä, kun silloseen "kotiin" ei voinu. Sillä oli oma avio-ero meneillään, mutta otti silti kantaakseen kaiken mun huolen ja murheen. Ehkä olin vasta sitten parikymppisenä kyllin kypsä ymmärtämään sen kaiken, mitä teininä en tahtonu tajuta millään. Rajat ja rakkauden. Ja ehkä se sitten helpotti, kun ne rajat tavallaan katos. Tai vaihtu viisaamman ja kokeneemman neuvoihin. Ollaan me aina oltu hyviä ystäviä, -me ollaan puhuttu aina kaikesta. Meillä on aina ollu asiat niin, että me ollaan voitu.

Omankaan ensimmäisen pitkän parisuhteen erosta en olis selvinny, jos en olis Äidin kanssa voinu jutella niin avoimesti. Me puhuttiin ja puhuttiin. Lopulta me molemmat voitiin nauraa asioille, jotka alunperin oli ollu vaikeita. Eron ansiosta mä opin, miten Äiti toimii ja suhtautuu mihinkin, kun se elää yksin. Oli mulle jopa onni huomata lopulta, miten onnellinen se on tänään. Ja uskon, että kaiken sen jälkeen, jota ollaan yhdessä puitu, sekin on helpottunu nähdessään mut niin onnellisena ja pärjäävän. Nykyään me tekstaillaan tai soitellaan päivittäin. Kysellään kuulumisia, ja ollaan ystäviä -silti samaan aikaan edelleen Äiti ja tytär. Meidän välillä on ymmärrys, luottamus ja kunnioitus. Mä en vois toivoo koskaan mitään sen parempaa, kuin mun Äiti on aina mulle ollut. Mä en vaihtais mun Äitiäni koskaan kehenkään toiseen.


PHOTOSHOOT












KIUSAAMISENI

Alotan "kevyen" aiheen sanomalla: - Mua on kiusattu reilusti yli 10 vuotta. Aina. Joka paikassa. Kadulla, kaupassa, jokaisessa koulussa, netissä... 13 vuotta, 4 eri koulua, eri paikkakunnilla. Jopa "kiusaamisen vastaisessa" koulussa 80km poissa kotoa.

Ajatellessa asioita nykyään, harmittaa itteenikin, että kestin sitä kaikkee niin kauan. Päivästä, vuodesta, koulusta ja luokasta toiseen... Kouluun oli PAKKO mennä peruskoulussa joka aamu, vaikka pelotti. Koko pitkän päivän koitti pysytellä niin, ettei kukaan huomais. Paitsi nykyään, -kaikki on oikeutettuja näkemään, miten hyvin mä oon oppinu tuntemaan itseni muiden mollatessa.

Erityisiä yksittäistapauksia kiusaamisesta mulle muistuu mieleen ainoastaan ylä-asteen ajalta, koska silloin se oli pahimmillaan. Muutoin koko koulu-aikani oon eläny siinä käsityksessä, että haukkuminen ja ulkopuoliseks jättäminen on jotenkin normaalia ja hyväksyttävää toimintaa. En laskenu sitä kiusaamiseks, vaikka sitähän se nimenomaan oli. En osannu välittää, koska kukaan ei puuttunu siihen. Kukaan opettajista ei auttanu, vaikka menin ja pyysin apua. Ainoo, joka otettiin tarkempaan valvontaan, olin minä, -kiusattu.

Ensimmäinen mieleenpainuva tapaus on ihan 8 luokan lopusta. Oltiin koulun käytävässä ilman valvontaa luokan kesken odottelemassa opettajaa. Joku meidän luokasta oli saanu tietää, että olin tavannu pojan, jonka kanssa sen ajan mittapuun mukaan "seurustelin". Alko asian käsittely suureen ääneen luokan "älyvälkkyjen" kesken. Asiasta puhuttiin sanoen "Hahah, Maiju on alkanu seurusteleen. Ihan varmaan joku Facebook-suhde". Mua ei edes suoranaisesti kiusattu, vaan asiasta puhuttiin ihan, kun mä en olisi itse ollut paikalla. Istuin puolentoista metrin päässä asian puintitukikohdasta. Tottakai asiasta supistiin pitkään jälkikäteen, mutta pisti kyllä miettimään, miten oikeesti on mahdollista käyttäytyä vielä kahdeksannella luokalla sillä tavalla.

Toinen elävää kuvaa verkkokalvolle muodostava tapaus, on suurinpiirtein samalta luokka-asteelta siitä tilanteesta, kun omat "kaverit" pitää sun kiusaamista hauskana, ja nauraa kiusaajien mukana. Voitte uskoo, että siinä vaiheessa viimeistään oppi luottamaan itseensä. Tapaus liittyy siihen, että mulla on syntymästä asti ollu liikuntarajote, jonka vuoks ilmeisesti suurin osa kiusaajista ei oo jollain lailla pitäny musta. Mua ei suurimmaks osaks oo kiusattu sen takia, mutta kyllä niitäkin tapauksia löytyy. Musta oli siis perustettu IRC-galleriaan mun liikuntarajotetta solvaava ryhmä, jossa meidän luokan pojat keskusteli sarkastisesti siitä, kuinka ne rakastaa mun poikkeavia ominaisuuksia. Kiusaaminen ei siis jättäny mua rauhaan kotonakaan. Se seuras mua päivittäin koulurepussa kotiin saakka, ja tavattiin taas, kun avasin internetin. Ja nyt siihen, miten mun kaveri toimi kuultuaan kyseisestä ryhmästä: "Haha, kuulitsä? Susta on perustettu Galleriaan ryhmä. Aika hauskaa, hah." Tässä jälleen yksi syy luottaa itseensä.

Opin pujottelemaan taitavasti kiusaamisen viidakossa, ja välttämään tilanteet, joissa joutuisin kiusaamisen kohteeks. Nyt kun tiedän, mitä on vapaus kiusaamisesta, mulla on vihdoin voimaa kohdata jatkossa pystypäin vastaavat tilanteet. Mä tiedän, että ainoastaan se, mitä mä itse ajattelen itsestäni, merkitsee. Suurinta osaa tapauksista en tietenkään edes muista. Kiusaaminen oli osa jokaista päivää, ja sellasta sen ei kuuluis olla kellekkään.

MY FRIEND

Hädässä (ainoastaan) ystävä tunnetaan? En tarkoita sitä, kuka on ystäväsi silloin, kun olet pulassa, vaan sitä, kuka on ystäväsi sellaisessa tilanteessa, kun hän on itse pulassa. En ole koskaan nähnyt kenenkään käsittelevän kyseistä asiaa missään, mutta tulee monesti mieleen omassa arjessani ihmisten kanssa toimiessa ja kuunnellessa heitä.

Olen elämäni varrella kuullut monen sanovan "Aina minua kysytään, kun on jokin hätä, mutta entä muuten? Hiljaista on." On kiistämättä totta, että monesti kysyntää on ainoastaan silloin, kun on tarvetta. Mutta tartun asian toiseen puoleen.

Olen huomannut asian otettavan liian henkilökohtaisesti. Tähän kohtaan sanoisin, ettei tyhmä ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Eli jokaisella itsellään on myös vastuu siitä, ettei jää niin sanotun "Joo, joo - miehen" asemaan ihmissuhteissaan. Sinä itse vaikutat siihen, viedäänkö sinua kuin pässiä narussa. Miksi olla aina käytettävissä, ja jälkeenpäin valittaa, kun tuntuu, että taas on antanut itsestään kaiken, saamatta mitään takaisin. Ei ole väärin toisinaan kieltäytyä avun antamisesta, jos tuntuu, että kyseinen suhde on kiinnittynyt vain avun pyytämisen ympärille. On paljon viisaampaa vaikuttaa asioihin itse oikealla suhtautumisella, kuin yrittää muuttaa toista.

PAVLOVAT










TURHAUTUMINEN

Turhautuminen on varmaa maailman turhin tunne. On paha mieli, ei halua jutella mistään, haluaa tehdä sellasia asioita, joita tietää ettei ehdi... Tekis mieli herättää Sami ja kertoo kuinka paha mieli mulla on...käpertyy syliin ja olla siinä. Aina.

Oon ollu taas liikaa omassa seurassani. En tavallaan kestä enää itteeni vähään aikaan yksin. Koen päivittäin "wow" -fiiliksiä, eikä se välttämättä oo aina kovin hyvä. En enää muista miltä tuntuu, kun menee huonosti. Toisaalta en tietenkään toivo mitään huonoo, mutta sen avulla oppisin taas arvostaan hyvää. Ja hyvä tuntuis paremmalta kun nyt. Kaikki hieno ois paljon hienompaa...

Mä kaipaisin jotai suurta ja tunteita nostattavaa. Esimerkiks kovan kuoren särkevä leffa...ele joltain läheiseltä...uusia muutoksia harrastuksiin... Toivoisin enemmän vastakaikua siihen, mitä mä itestäni annan. Se taitaa olla tän tunteen suurin aiheuttaja... Entä se mitä teen, onko se riittävästi? Vai liikaa?

Taidan sittenki vaan käpertyä Samin viereen...emmä tarvii kuuta taivaalta, kun mulla on niin hieno ihminen ihan tossa vieressä.