Our week

Kuulumisia on varmasti aiheellista postailla vihdoin. Mun suurimpana huolenaiheenani on enintään se, muistanko ostaa leivinpaperia. Mä hengailen, ja nautin siitä mitä elämä mulle päivittäin tarjoo. Paistattelen paikallani kirkkaimmassa auringossa !

Mun mielessä päällimmäisenä on pyöriny jo pari päivää mun uudistunu sisustus, joten mieli pysyy virkeenä kotona ollessa yksinkin. Alan saada asunnosta kokonaisuutena vihdoin sellasta, kun oon jo pitkään suunnitellu.

Äiti aina kysyy "No, kuinka rakkaus?" Hyvin rakkaus. Oon edellee rakastunu. En yhtä paljon, kuin aiemmin, vaan joka päivä enemmän.

Elän ihanan rauhallista aikaa, parhaiden ihmisten ympäröimänä, ja mun suunnitelmat tulevaisuuden varalta on selkiintyny rankasti. Koulussa ei oo mitään elonmerkkejä tähän päivään asti ollu, mutta ne järjestyy varmasti. Enää ei oo ainakaan musta riippuvaista se, mitä näinä päivinä pääsen tekemään. Mä en todellakaan kaipaa yhtään mitään lisää elämääni, -näin on hyvä.

Videossa tekemiset tältä viikolta pääpiirteittäin. Ma-pe mun miehen luona Viitasaaressa, viikonloppu oltiin Tampereella. Käytiin monessa paikassa, jonne en kameraa voinu ottaa mukaan, kuten esim Ikea, yms. Ja salille unohdin, vaikka tarkotus oli kuvailla treeniä...




MENNEISYYS

Mä istun huojentuneena Tipotien terveysaseman aulassa. Selässä reppu, mutta repusta matkalle pudonneet asiat eivät enää paina. Ohi kulkee elämiä, vasta syttyneitä, ja kauemmin olemassa olleita. Sisältäni säteilee iloa, mutta vain he näkevät, jotka tietävät syyn. Tänään on viimeinen kerta jotain, mitä on tuntunu olevan ikuisuuden. Tänään on viimeinen kerta ravitsemusterapeutilla. Nyt on päästetty suurista huolista irti, ja askel on kevyempi. Yli vuoden kamppailu on vihdoin kotiin päin.

Konkreettisesti huomasin asioiden helpottuneen vasta tänään. Tiedän voivani katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä, sillä minua minä itse, ja muut rakastavat juuri näin. On vihdoin selkeitä, ja puhtaita ajatuksia siitä, mitä pitää tehdä, että voi treenata tuloksellisesti. Riitän vihdoin itselleni, ja se on tarpeeksi.

Katsotaan viime vuoteen, ja siihen oksentelun noidankehään... Äh ! Ei katsota. Katse suuntaa enää eteenpäin. Levitän siipeni, ja hyppään jyrkänteeltä tuntemattomaan, komeaan lentoon tietäen, että ne siivet kyllä kantavat. On enää minä itse kanssani, -itseni pahimman vihollisen, ja rakkaimman ystävän. Olen tarpeeksi vahva tehdäkseni itselleni hyvää.

"AION OLLA SILMINNÄHDEN ONNELLINEN"

MELONTA



Saatiin ainutlaatunen mahollisuus päästä Viitasaarelle melomaan Samin kanssa :)















JOTAIN SUURTA

Pohdin tänään sitä, milloin on oikea aika tehdä suuria päätöksiä? Ja kuka sen päättää, mikä on oikea aika? Tai mikä on oikein? Kuka osaa sanoa, mikä on väärä aika ja väärin? Entä mitä, jos oikee aika onkin nopeesti? Todella nopeesti. Nopeammin, kuin suurin osa ihmisistä ajattelis olevan järkevää, tai edes mahdollista.

Mä oon aina uskonu omiin päätöksiini, ja siihen, että jos siltä tuntuu, asiat pitää tehdä heti. Ei kannata jäädä turhaan odottelemaan. Toisaalta, jos tekee asiat heti, tarkottaako se sitä, että on kiire, vai sitä, että tekee niinkun sydän sanoo? Mä uskon jälkimmäiseen.

Mä tunnen paljon ihmisiä, jotka kyselee usein mun toiminnasta "Onko järkevää? No, miksi nyt jo?" Siksi, KOSKA MÄ HALUAN, JA SIKSI KOSKA SE TUNTUU OIKEALTA. Jos ajattelisin liikaa sitä, mitä ehkä voi joskus tapahtua, multa jäis ihan hurjasti asioita tekemättä, -toteuttamatta itseäni. Vain siksi, että "mitä, jos se joskus onkin turhaa..." Se mitä teen nyt koska tuntuu oikealta, ei tuu koskaan muuttumaan turhaksi. Mä en todellakaan halua kyynistyä, enkä alkaa pelätä tulevaa. En todellakaan. Mä en koskaan vois ajatella, että jättäisin haluamani saamatta, vain sen takia, että joku ulkopuolinen kyseenalaistaa.

Ja kyllä: sinä jolle tuli mieleen, että mulla on tässä tosielämän tapahtuma menossa, olet oikeassa. Mä haluan erään asian tapahtuvan. Enemmän, kuin mitään muuta. Mä silti emmin, koska mietin MUKA mitä muut ajattelee. Enhän mä koskaan ajattele niin. Ehkä se johtuu vaan siitä, että olisin tekemässä näin suurta siirtoo ensimmäistä kertaa elämässäni näin nopeesti. Mutta hei, mitä sitten? Mitä väliä on sillä, mitä muut ajattelee? Eihän se tuu vaikuttaan kenenkään muun elämään. Mä en ainakaan aio pelätä elää.

KOULUKIUSAAMINEN

Kesän päättyessä taas koulut alkaa, ja tosi monet pienet lähtee sille polulle tänäki vuonna ihan ekaa kertaa. Entä ne, jotka on ollu jo aiemmin siellä? Pakkaa laukkuunsa uutta tarmoo pänttäämiseen, ja liian monet myös pelon koulukiusaamisesta. Siinä tilanteessa selkäreppu painaa paljon enemmän, kuin muilla. Ootsä ite kiusannu joskus jotakuta koulussa? Mä olen. Ja myös mua on kiusattu. Mä olisin aikaa sitten halunnu alkaa opiskeleen sitä mistä haaveilen, mutta kiusaaminen ala-asteesta lähtien sekotti mun suunnitelmia. Sen vuoks mä oon edelleen tässä. Oon edelleen Kauppiksessa, vaikka mun olis pitäny valmistua jo kauan aikaa sitten. Oli niin paha olla, ettei voinu keskittyä omaan opiskeluun. Eikä se jääny taakse, vaikka sulki koulun oven. Se oli kotikylällä, se seuras mua nettiin...kaikkialle. Mä en suostu hyväksymään kellekkään samaa. Ei ikinä.

Mut tiedätsä mitä? Kenenkään ei tarvii sietää sellasta. Ei nyt, eikä jatkossa. Ei keneltäkään. Mä haluun muistuttaa ihan jokaista, pientä, ja suurta koululaista siitä, että mee, ja ole sellasena, kuin olet. Tosi säälittävää huomata, että kiusaaminen kouluissa on suurempi "brändi" maailmalla, kun CocaCola.

Kiusaaminen ei oo enää "hieno juttu". On huomattavasti siistimpää olla puolustamassa. Jos sä kiusaat, se ei kerro kiusattavasta mitään. Ainoo josta se jotain kertoo, on kiusaajat itse. Se jolla on tarve mollata muita, ei oo tarpeeks vahva hyväksymään "erilaisuutta". Usein ajatellaan, että kiusaajat on "kovempia tyyppejä". Mutta eihän se pidä paikkaansa mitenkään. Alistamalla ketä tahansa, saa aina ittensä näyttään vahvemmalta. Entä jos asiaa ajattelee pidemmälle? Sehän on selvää, ettei kukaan "isompaansa" kiusaa. Kukaan ei kiusaa sellasta, jonka ajattelee olevan itsee vahvempi.

Odottaako kiusaajat saavansa mitalin? Vaikka on selvää, että palkinto aina lopulta menee sille, joka päästää toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos kaiken kostamatta kellekkään.

Jokaiselle meistä on jaettu oikeus, ja mahdollisuus lopettaa kiusaaminen luokka, ja koulu kerrallaan. Ylpee itestään kannattaa olla, paitsi jos oot tarvinnu valheellisen itseluottamuksen saavuttamiseen sen, että jollekkin toiselle on tullu paha mieli.

Mä haastan sut, ja jokaisen jossain elämänsä vaiheessa vaikuttaan siihen, ettei kenenkään tarvi kärsiä. Ja jos jo kärsit kiusaamisesta, -puhu siitä, vaikka se tuntuis aluks miten typerältä idealta. Jos kissaa ei nosteta pöydälle, tää ei koskaan lopu. Se on aidosti rohkein, joka ottaa asian puheeks.

Lopuks haluun kiittää niitä, jotka koskaan on kiusannu mua. Sen ansiosta tajusin tehdä asialle parhaani, ja tsempata muita. Mulla on halu, ja edellytykset tehdä muutosta.

Älä alennu kiusaamaan, kiitos !

MY SKIN

Käytän ihan äärettömän vähän iholle YHTÄÄN MITÄÄN. Päivittäin en voi sanoa käyttäväni mitään. Oon ns. "tarpeen mukaan käyttäjä". Vartalolle käytän nykyään tyttömäisen suloisia, "I love..." -tuotteita. Suihkusaippua, ja vartalovoide. Rasvailtua tulee aika harvoin, mutta toisinaan esimerkiks jalat kaipaa kosteuttamista. Siihen vartalovoiteesta on oiva apu. Tuoksu on ihana, ja imeytyy tarpeeksi nopeasti. Myönnän, että rasvaan harvoin ihan sen vuoksi, etten pidä voiteiden "rasvaisesta tunteesta".



Mun kasvot ei rasitu erityisesti mistään, kun en harrasta mitään meikkivoiteita, puutereita, tai peitepuikkoja. 

Puhdistan kasvoja tarpeen mukaan Dermosilin kasvovedellä, ja rasvaan Dermon rasvalla, joka kosteuttaa hyvin, ja raikkaasti, -ilman rasvaista tunnetta iholla. Suosittelen kokeilemaan nuorelle iholle :)