JOULUNI


Hei, sinä siellä 

Toivottavasti joulu sujui mukavasti rauhallisissa merkeissä, -niin ainakin täällä. Tärkeä päivä vietetty tärkeimpien keskellä ja muistettu lahjoin sekä toivotuksin niitä, jotka ovat hieman kauempana.

Tässä pieni kuva -postaus joulustani. Aattona Äiti teki töitä iltapäivään saakka, joten mitään ihmeellistä ei tullut yksin kotosalla tehtyä. Illalla kuitenkin saunottiin, syötiin, katseltiin murha -sarjoja ja avattiin lahjoja. Sellainen meidän näköinen joulu ! Kyllä se pukki muisti taas minuakin, mutta en lähde lahjojani sen ihmeellisemmin tässä nyt listaamaan. Instagramista @Pikkuprincess pääset kuitenkin seuraamaan hieman lisää joulun tunnelmia ja osaa lahjoistani.






HAAVEILUA

Haaveilen yhteisestä asunnosta Samin kanssa. Jokainen kerta, kun Sami matkustaa Tampereelle, nousee pintaan haave suuremmasta asunnosta, -samalla paikkakunnalla, -yhdessä.

Sami on tällä hetkellä hakemassa töitä Tampereelta, joten muuttoa yhteen voitaisiin suunnitella ehkä vasta vuoden kuluttua. Meillä molemmilla on selkeä visio siitä, että juuri täällä tuo unelmien yhteinen asunto tulee olemaan.

Mutta asun jo tällä hetkellä unelmieni asunnossa... Rakastan asuntoani, ja toisaalta tuntuu pahalta, että joskus siitä on luovuttava. Mutta uskon kuitenkin, että muuton ollessa ajankohtainen, olen myös tarpeeksi kypsä luopumaan omasta pienestä kodistani... Toisinaan vitsillä haaveilemme löytävämme sattumalta vapaan, suuremman asunnon juuri tästä talosta, ylimmistä kerroksista... mutta, tietysti mitä suuremmalla todennäköisyydellä en usko sen olevan mahdollista. Sama alue meillä on kuitenkin ehdoton hakukriteeri. Asumme sitten erillämme niin kauan, kunnes löydämme sen oikean unelmien asunnon.

KOULU

Moikka ihanat ! 

Pakko nyt kirjoittaa teille jo hieman kuulumisia ! Viime ajat olen häärinyt suurimmaksi osaksi uusien objektiivieni ympäröimänä, ja kuten huomasitte kuvapostauksista, paljon on kuvattu. Olen jo nyt erittäin tyytyväinen tämän hetkiseen objektiivi -kolmikkooni, mutta täydellisen kokoelman täydentää tulevaisuudessa haaveissa siintävä yksilö, joka tuo jälleen lisää kuvausmahdollisuuksia. Mutta nyt keskitytään siihen mitä jo on 

Toinen huippu-uutinen uusien objektiivien lisäksi on pitkä-aikaisen unelmani toteutuminen vihdoin. Olen päässyt opiskelemaan myyntiä ja asiakaspalvelua  Hain juuri tälle alalle aiemmin jo kolmena eri vuonna tuloksetta, ja vihdoin toissa päivänä oli minun vuoroni tulla valituksi. Elin todella pitkään kuin tulisilla hiilillä opiskelu -asian suhteen. Olin lopettamassa kesken edellistä koulutusta, mutta varmaa tietoa ei ollut, pääsisinkö jatkamaan heti seuraavaan. Kävin haastattelussa, jonka yhteydessä minulle jo kerrottiin, että olin opiskellut liikaa päästäkseni sisään hakemalleni alalle. Pari päivää sitten, sain kuitenkin iloisesti yllättävän sähköpostin, ja voin sanoa, että olin pakahtua onnesta.Nyt voin huoletta käyttää loput vuodesta lomailuun ja joulun viettoon toivoen, että lunta sataisi yhä enemmän !

VASTAUSPOSTAUS


"Mitä kauneustuotteita käytät?"

Käytän "Manga" -ripsiväriä, en muuta.

"Mikä joulussa on parasta?"
Jouluyön tunnelma. Varsinkin, jos on lunta !

"Missä näette itsenne 10 vuoden päästä?"

Samin kanssa yhdessä totta kai. Yhteisessä kodissa, joko vuokralla tai omistusasunnossa. Kummassa vain, kunhan saan olla Samin kanssa. Ja ainiin, meillä on ehdottomasti koira, ellei kaksikin !

Sami: No, näen itseni Tampereella jossain varastolla trukkikuskina. Meillä on omistusasunto, olemme naimisissa ja meillä on tila-auto.

"Jouluperinne. Mitä teette aina yhdessä joulun alla, sekä aattona?"

Tämä on ensimmäinen yhteinen joulumme, eikä tästäkään yhteinen tule, sillä jouluperinteemme muodostuu siitä, että vietämme molemmat joulua perheidemme luona.

"Millä lepytät Samin aina riidan jälkeen?"

Halauksin ja suudelmin. Ja tietenkin pyytämällä anteeksi. Lepytys vie joka kerralla oman aikansa, mutta kyllä Sami on aina tähän asti leppynyt sitten viimein.

"Entä Sami sut?"

Sami: Halilla ja pusulla. Jos se ei auta, niin täytyy käydä hakemassa Siwasta juustoja.

"Yhteinen muisto, jota blogissa ei ole vielä jaettu?"

Ehdottomasti se on puolivuotispäivämme, joka kilahti mittariin 7.12.2014, eli aivan vähän aikaa sitten. Kävimme hyvässä ravintolassa.

"Samin mielipide bloggaamisesta?"

Sami: Ei se minua haittaa. Sehän on hyvä juttu !

"Voisitko tehdä bannereita -ja jos, niin paljonko pyytäisit niistä?"

Jos olisi kysymys pelkästä tahdosta, tekisin kyllä ja aivan ilmaiseksi. Mutta, valitettavasti aikani on liian rajallista, etten ehtisi paneutua niihin tarpeeksi.

"Tunnistaako sinulle tuntemattomat lukijasi tai Instagram- seuraajasi sinua kaupungilla?"

Kyllä, silloin tällöin.

"Mikä on lempi värisi?"

Vaaleanpunainen ja valkoinen.

"Mitä söisit mieluiten?"

Kanasalaattia.

"Millainen olisi unelma elämäsi?"

Se, jota elän.

"Ketä fanitat?"

En fanita ketään.

"Kumpi on sinulle tärkeämpää, menestys vai onnellisuus?"

Onnellisuus. Luoda oman näköiseni elämä. En ole rahan perään, enkä materialisti.

"Käytätkö alkoholia?"

Enpä juuri nimeksikään.

"Mikä saa sinut kerta toisensa jälkeen lähtemään treenaamaan?"

Intohimo.

"Voisitko tehdä enemmänkin videoita?"

Kyllä, videoita on suunnitelmissa. Muutama valmis paketti odottaa jo julkaisuaan.

Kuinka vanha blogisi on?

Alle puolivuotias

KIITOS KAIKILLE KYSYMYKSIÄ ESITTÄNEILLE. TOIVOTTAVASTI SAITTE SUURIMPAAN OSAAN ASKARRUTTAVISTA KYSYMYKSISTÄ KATTAVAT VASTAUKSET 

JOULUNI MINULLE

Jos tällä ajatusten aikaansaannoksella olisi nimi, se kantaisi sanoja "Joulu minulle". Mitä joulu on?

Kirjoitan tätä postausta kaikkien joululahjatoivelistojen innoittamana. On se aika vuodesta, kun suuri osa blogeista täyttyy listoista, joissa toivotaan itselleen aimo annos tavaraa, tarpeellista ja tarpeetonta. Miksi? Olemmeko unohtaneet täysin joulusta kaiken muun, ja haudanneet ajatuksen sen merkityksestä kaiken materian toivossa? Onko joulun tarkoitus toivoa suuret määrät saatavia,  ja vastaanottaa ne.

Minulle itselleni lapsesta lähtien joulussa tärkeintä eivät ole olleet lahjat. Olen pienestä pitäen haltioitunut piparkakkutalosta takkahuoneen pöydällä ja joululaulujen iloisista rytmeistä svengaavine tonttu-ukkoineen. Joka vuosi olen saanut lahjoja, mutta joululta odotan aina jotain aivan muuta.

Rakastan tunnelmaa. Rakastan jouluaaton yötä. Pelkkää ajatustakin siitä, että seison tähtitaivaan alla, sen herkistävän tunteen vallatessa minut. Lämmin mökki, joulusauna, perhe. Olisiko muka kohtuullista edes pyytää vielä jotain niiden lisäksi? Ei minusta. Paljon mieluummin soisin rakkautta sitä arvostavalle tai vaikka vain jouluksi jonkun vierelleen, kuin itselleni uudet lenkkarit.

Joulu on myös tärkeää aikaa siksi, että sen tunnelma auttaa sivuuttamaan suurimman osan kiireestä. Tulee huomioitua asioita, jotka melkein koko vuoden jäävät arjen jalkoihin. Minulla on kaksi suosikki joululaulua. Niitä kuunnellessa altistun ikävöimään kyyneleet silmissä heitä, jotka ovat edelleen rakkaita minulle, mutta eivät enää täällä. Joulu on vuoden "viime tippa" pysähtyä. Joulu on tärkeä minulle.

POHDISKELUA

En ole pitkiin aikoihin ehtinyt toden teolla pohdiskella mitään, mikä yleensä kuuluu normaaliin elämääni. Tänään kuitenkin keskustelin erään tuttavani kanssa, mitä "anteeksi anto" todella merkitsee itselleni. Mitkä ovat sellaisia tekoja, joita voi antaa anteeksi.

Mielestäni se ei tarkoita pelkästään sitä, että lakkaa kantamasta kaunaa, kuten tämä tuttavani sanoo. Anteeksi antoa täytyy todella tarkoittaa sydämestään. Anteeksi antaessaan on valmis unohtamaan pahat teot ja sanat, sekä aloittamaan puhtaalta pöydältä. Se ei välttämättä ole todellakaan helppoa, eikä aina edes mahdollista.

Itse koen, että kaunaa voi lakata kantamasta ilman, että tekee mieli antaa lopullisesti anteeksi. On mahdollista olla niin vahva, ettei halua lähelleen ihmisiä, jotka tekevät pahaa. Voi tulla sinuksi asioiden kanssa ilman, että alkaa taas arvostaa väärin tehnyttä, kuitenkaan kasvattamatta vihaa kaunan kannon sijaan. On tärkeää tiedostaa, että jokainen on itse oikea sanomaan, mikä on liikaa vääryyttä itseään kohtaan. Ulkopuoliset eivät voi täysin tietää, miten herkkiä sisältä olemme.

Ja nyt esimerkki omakohtaisesta kokemuksesta... Koin itseäni kohtaan tehtävän useita vääryyksiä vuosia, ja taas vuosia. Annoin mahdollisuuksia korjata kaiken, kävin oma-aloitteisesti keskusteluja ja odotin anteeksi pyyntöä. Kaikkea tätä turhaan. Tilanne kärjistyi viimeisen kahden vuoden aikana niin raskaaksi itselleni, että koin lopullisen ratkaisun ajan tulleen. Yhä edelleen tänään minulla on sellainen olo, etten kunnioita, enkä anna anteeksi. Mutta silti en kanna kaunaa, joka olisi taakaksi itselleni.

TREENIPUHE

"The only bad workout is the one that didn't happen." Vai onko todella sittenkään näin? Osattuani jo jonkin aikaa treenata järkevästi, väitän, ettei näin ole. Huonoja treenejäkin on olemassa. Jokainen väärällä asenteella tai surkealla jaksamistasolla tehty kerta on huono. On ainoastaan viisautta oppia tuntemaan oma kehonsa ja mitä se yrittää kertoa.  On viisautta jäädä kotiin, kun siihen on todella syytä. Jopa toisen lajin valitseminen on aivan yhtä oikein. Tärkeää on, että tekee sitä mikä itselle tuntuu oikealta, -ei sitä, mitä moni muukin tekee. Itselleni jokainen treeni on täydellä valmiudella lähtemistä. On se olo, että maistuvat niin aikainen aamupala, aminot, treeni kuin palkkarikin. Jokainen osa on hoidettava kunnialla läpi, jotta setistä tulee sellainen, jota voin kutsua onnistuneeksi treeniksi.

Minulta kysytään usein, miten saisi lisättyä motivaatiota salitreeniin. Vastaan jokaiselle, "jos teet sitä, mitä rakastat, kenenkään ei tarvitse motivoida sinua". Oma tekemiseni perustuu täysin tämän ajatusmallin mukaan. Kuntosali ei ole maailman ainoa liikuntamuoto, ja jos jokainen salikerta vedetään huonolla mielellä, on ehkä valinnut väärän lajin.

MUFFINEITA









MY DAY

Kello herätti 12.00. Aloitin aamuni rauhallisella joulumusiikilla, sekä hyvällä pikkuruisella aamupalalla. Nyt vain on niiin JOULUFIILIS !  "Ehkä jouluna taas lapsi olla saan..."






Klo 13.00 lähdimme myöhäiselle aamulenkille. Lenkillä meni aikaa n. tunnin verran.





Klo 14.15 ehdin blogata maailman pienimmän hetken.





Klo 14.45 taksi odotti ovella, ja lähdimme Tiitiäisen anoppilaan, eli Äitini luokse saunomaan. Äiti oli taiteillut meille lämpimiä voileipiä, joten päivän toinen ruokailukin tuli hoidettua samalla reissulla.





Äiti vei meidät kotiin klo 19.30, ja jatkoin heti bloggaamista. Myöhemmin illalla emme jaksaneet tehdä enää mitään ihmeellistä, joten avasimme tapamme mukaan Netflixin, ennen kuin nukahdimme.


... 2 ...



4.00 heräsimme kellon lauluun, ja pinkaisimme salille treenaamaan. Vuorossa oli monipuolista jalkarääkkiä, sekä paljon venyttelyä.

Klo 7.30 saimme treenit tehtyä, ja suunnistimme taitavasti kotiin. Sami mönki takaisin nukkumaan, ja itse jäin keittiöön tekemään pieniä munakkaita ♥ 

Klo 9.00 maissa alkoi ankara piparkakkutalon kokoaminen... Pikeerin teko ja osien liimaaminen...

Pian klo 10.00 sain urakan valmiiksi, ja herättelin Samin syömään.

11.00 aikoihin oli ryhdyttävä joulukalenterin seuraavan luukun tekoon. Ja valmiiksihan se tuli. Kaksi luukkua yhdellä iskulla !




Klo 15.00 aikaan pikkuruisille päiväunille, ruokaa naamaan ja kylpyyn.

Loppuillan
suunnittelin ja kirjoittelin uusia postauksia valmiiksi odottamaan, ja parantelin piparkakkutaloa, sekä kuvasin uusia joulukalenterin luukkuja varastoon tuleville päiville !

Klo 19.30 väsynyt ja kaikkensa antanut tyttöystävä/bloggaaja rojahti sänkyyn tsiigaamaan Salatut Elämät sekä Uusi Päivä.

21.00 alkoi väsy painaa, ja oli aika mennä moikkaamaan Nukkusen Masaa  

CAKE

Jouluvalojen johdot on selvitetty solmuista, ja koristeita ripusteltu sinne tänne. Kuusta ei meille enää tule, kun Samilla on sen verran allergiaa, ettei viitsi toista sillä kiusata. Koti pukeutuu jouluun siis muulla tavoin. Myönnettävä on, ettei joulutunnelmaan tarvitse edes virittäytyä valoin ja himmelein väkisin. Vaikka perheeni onkin joulun erillään, -Sami Viitasaaressa, ja minä Äidin kanssa Tampereella, -odotan jollain lailla joulua tosi innoissani.

Tuntuu vihdoin, että kauan kestänyt "lamaantunut lahna"- vaihe on loppumassa. Ei enää pitkiä toimettomia päiviä, vaan elämä rullaa, ja jokainen asia näyttää loksahtavan solakasti paikalleen. Tuntuu hauskalta, kun kaikessa on jälleen säännöllinen vaihtelevuus, joka pitää mielen virkeänä. Liikkuminen tuo jälleen iloa. Rangan ongelmat enää hidastavat, -ne eivät pysäytä minua. Kun vielä treeniä uudisteltaisiin, ja saisi sen ottamaan tuttuun tapaan tuulta siipien alle, olisi kaikki kohdallaan.


Olemme koko kuluneen viikon mättäneet herkkuja suihimme, minkä ehdimme. Pidimme herkkulakosta väliviikon, ja juhlimme 21v synttäreitäni, ja muita juhlinnan arvoisia asioita hiljalleen viikon aikana. Muffineita, kakkua, sipsiä, pizzaa, hampurilaisia, karkkia, karkkia ja taas karkkia. Hyvin ovat toimineet nämä "sokeriöverit". Treeni-into kasvaa syödessä, -näin ainakin meillä. Uutta saliakin olisi tarkoitus käydä katsomassa. Aikamoisia muitakin muutoksia treenien suhteen on näköpiirissä :)







KATEUS

Kateus on yksi monista sellaisista asioista, joita iän myötä olen lakannut ymmärtämästä. Se kuuluu myös niihin, joiden esiintymistä omassa toiminnassani olen alkanut tarkkailla entistä paremmin. Lapsena pakokeino kiusaamiselta oli pukeutua muodin mukaan. Nykyään ei mitään muuta tahdokkaan niin kovasti, kuin olla oma erityinen itsensä ja nähdä, kuinka onnelliseksi sellainen vapaus minut tekee. Sellainen, jota kukaan muu ei voi saavuttaa. Jo vuosia olen luonut elämäni sellaiseksi, että voisin itse olla tyytyväinen ja onnellinen. Säilyttänyt mielessäni jatkuvasti ajatuksen siitä, että sillä mitä muut ajattelevat, ei ole merkitystä. Tärkeintä minulle on saada toteuttaa itseäni sellaisena, kuin olen.

Mutta, jos ja kun kateutta silti esiintyy, mihin kadehtivat oikein pyrkivät? Siihenkö, että kaikki olisi sellaista, kuin muilla? Siis kopiota jonkun toisen elämästä...? Mielestäni olemisessaan olisi hyvä pyrkiä siihen, että tekee itse itsestään onnellisen valinnoilla, jotka tuntuvat juuri sinusta oikealta. Jos keskittää energiansa sellaiseen, mitä itse todella haluaa, ei jää kiinnostusta kadehtia toista, sillä onhan jo omilla teoillaan täydentänyt sen tyhjän tilan, jonne kateus usein asettuu.

Haluan kertoa näkökantani toisestakin, hieman samaa aihetta koskettavasta asiasta. Ehkäpä ainoa asia, joka minun on toisinaan vaikea jättää omaan arvoonsa, on matkiminen. Ajattelen olevani kävelijän roolissa, ja matkija on kuin juuri pureskeltu purkka, joka tarttuu kenkäni pohjaan. Tiedostan sen olemassaolon, ravistan kenkää, eikä se jätä minua rauhaan. Purkka ei vain irtoa, vaikka ravistelisin jalkani puuduksiin. Ainoa vaihtoehtoni on riisua kenkä, jättää se maaha lojumaan, ja kävellä pois. Samalla tavoin, kun itse en osaa "fanittaa" ketään, toivon jokaisen olevan itse itsensä "fani" ennen muita.

Vaikka massaan kuuluminen on yksi keino selviytyä elämän aallokoissa, kannustan silti jokaista nuorta uskomaan sekä panostamaan itseensä. Kun elämä on edessä, on äärettömästi mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Koen, että itsenään oleminen tullaan palkitsemaan aina. Se ei ole joka tilanteessa helpoin tie, mutta sillä takaat itsesi näköisen elämän, sekä tuhdit eväät kohti onnellisuuden tavoittamista.

NETTIKIUSAAJA

Tartuin eilen nettikiusaajan toimista kaksin käsin kiinni kysyen, 'mitä jäbä duunaa?' Kirjauduin iltasella normaaliin tapaani erääseen sosiaalisen median yhteisöön. Kuten aina, nytkin katseeni kiinnittyi tsekkaamaan, kuka tällä hetkellä on maksanut itsensä sivuston paalupaikalle, ja mitä hän haluaa sanoa. Yllätys ei ollut positiivinen. Ei seuranhakuilmoitus, ei hyvän illan toivotus, -vaan suora loukkaus, jossa kiusaamisen kohteesta puhuttiin nimellä. Miksi teemme tällaista toisillemme? Kaiken lisäksi niille, joita emme tunne lainkaan.

Silmiini osui teksti, jossa ilmaistiin suoraa, että päivä olisi tänään hyvä, ellei NIMELTÄ MAINITTU henkilö pilaisi sitä. Tiesin kenestä puhuttiin. Tiesin hänellä olevan kehitysvamma, joka saattaisi sosiaalisessa tilanteessa erottaa häntä massasta. Halusin kuitenkin varmistaa asian, ja otin homman puheeksi. Kommentoin tekstin kirjoittajalle "Kuka on ********, ja mitä tekee?" Sain vastaukseksi "no sellanen friikki *oksentava hymiö* (linkki henkilön profiiliin). Seuraavaksi valistin häntä vastuuttomasta toiminnastaan, ja siirsin mustalle listalle.

Lisäkseni kukaan ei ollut kommentoinut asiaa kiusaajalle, (ainakaan julkisesti). Miksi? Emmekö uskalla, vai mikä mättää? Olen kuullut puhuttavan hiljaisesta hyväksymisestä. Kyseinen ilmaus kuvastaa tilannetta mielestäni erittäin osuvasti. Onko niin, että kiusaamista vastaan ollaan suurella kannattajamäärällä ainoastaan puheissa? Mutta entä tosipaikan toiminta? Milloin otamme sen askeleen, että puutumme asiaan...

Olen sanaton, että tällaista tapahtuu, mutta toimettomaksi en aio jäädä.

USKONI

Henkilökohtaisesti en usko kehenkään muuhun, kuin itseeni. Tämän homman suhteen luokittelen mielipiteeni esittämisen sellaiseksi, että enemmänkin kysyn ja ihmettelen, kuin olen vahvasti jotakin mieltä asiasta.

Luin jonkun kirjoittaneen, että uskoo kirkon pyrkivän hyvän tekemiseen. Mitä hyvää on siinä, ettei suo samoja oikeuksia kaikille? Entä siinä, että opettaa ihmiset uskomaan ennemmin mielikuvituskaveriin, kuin itseensä? Miksi Jumala on niin hyvä, jos se ei ole yhtä reilu kaikille?

Minä en usko taivaaseen, en Jumalaan, en Jeesukseen, tai hänen ihmetekoihinsa. Voin uskoa, että joku Jeesus niminen henkilö on joskus vaikuttanut jossakin, mutta en jaksa ajatella hänen olleen mikään taikuri.

Mielestäni uskonto on myös yksi suurimmista keinoista rahastaa, sekä aiheuttaa eripuraa. Jos antaisin maailmasta pois muutaman asian, uskonto olisi ehdottomasti yksi niistä. Minusta on pelkästään hienoa, että asun maassa, jossa minulla itselläni on täysi oikeus valita, etten usko.

En ali-arvosta ihmisiä, jotka uskovat. Usko on jokaisen oma päätös (ainakin toivon sen olevan, niissä maissa, joissa se on mahdollista), mutta minun ei tarvitse siihen ryhtyä. Olen itse käynyt rippikoulun, mutta aivan toisista syistä, kuin uskon vuoksi. Ja mennäkseni lopuksi tulevaisuuteen, -aion joskus ainoastaan nimetä lapseni, jotta tarjoan hänelle mahdollisuuden alusta asti valita oman polkunsa uskon, tai uskomatta jättämisen tiellä.

Jos joku uskossa oleva lukee postaukseni, pyydän antamaan minulle vastauksen kysymykseen: Miksi uskot? Toki myös samaan kuntaan minun kanssani kuuluvat ovat tervetulleita sanomaan sanansa, kuten aina ennenkin :)

VIHA

Monesti korvissa särähtelee sana "viha". Ehkä turhankin useasti, turhan monessa asiayhteydessä. Jos tarkastelen juttua oman elämäni näkökulmasta, voin todeta, että itse en vihaa ketään.

Havahduin ajattelemaan asiaa vasta muutamia vuosia sitten, kun mieleeni pulpahti kysymys siitä, mitä viha on. Mitä se oikeastaan edes todellisuudessa tarkoittaa? Miltä viha tuntuu? Ei, en tunne vihaa. Koen liiallisen vihan tuntemisen jopa heikkoutena. On liian heikko antaakseen olla, ja todetakseen, ettei arvosta.

Viha on mielestäni todella voimakas ilmaus, eikä sitä tulisi käyttää niin useassa asiassa, kuin nykyään. Pienimmästäkin saatetaan sanoa, että vihataan. Ehkä joistain asioista tehdään liian suuria ongelmia itselleen, kun järkevämpiäkin tapoja olisi.

Itselläni tämä niin kutsuttu viha ilmenee niin, ettei kunnioitusta kyseistä ihmistä tai toiminta/ajatusmallia kohtaan ole. En kuluta elämääni jatkuvaan vihaamiseen, -en vain arvosta, ja siinä se. Miksi täytyisi vihaamalla vihata? Mitä hyötyä siitä olisi? Viha ei saa mitään muuttumaan paremmaksi maailmassa. Ei se ainakaan tee elämästä yhtään helpompaa.

Ei ole mahdoton tehtävä mielestäni kasvaa henkisesti niin vahvaksi, että osaa ajatella asiaa uudella tavalla. Olisiko jokaisella ehkä nyt sopiva paikka miettiä, onko viha aivan tarpeellinen ilmaisu tuntemukselleen? Vihaa on maailmassa aivan liikaa, se on selvää. Olisimmeko me yksilöt niitä pieniä tekijöitä, joista lähtisi hiljalleen leviämään ajatus vihata vähemmän? Minä olen ottanut aikoinani itseltäni haasteen vastaan, ja tulen haastamaan tähän jokaisen, jonka silmiin tämä teksti osuu.

KIRJOITTAMISEN OIKEUS

Ootko bloggaajana koskaan pysähtyny miettimään, mistä on oikeus kirjoittaa? Maiju Kristiina's Diary on alusta asti pyrkiny olemaan mahdollisimman aito ja todellisuuslähtönen. Asiat kerrotaan kaunistelematta niinkuin ne on. Lifestylen kirjottaminen, ja omasta elämästään kertominen saattaa kuitenkin joissain tapauksissa asettaa suuriakin haasteita. Aivan, kuten mulle kävi...

Mä itse aikoinaan olen JOUTUNUT miettimään blogia alottaessani, mistä SAA kirjoittaa. Mun elämässä tapahtu siihen aikaan asioita, joista kaikki ei ollu samaa mieltä, ja tuntuu, että vaan muutama mun lisäks tiesi totuuden. Mä kuitenkaan en saanu käyttää sananvapauttani, koska sitä käyttäessä huoli omasta turvallisuudesta kasvoi.

Nykyään onneksi mun elo on paljon vapaampaa kaikella tapaa, eikä mun elämässä oo enää mitään, mitä pitäis pitää piilossa jonkun toisen käskystä. Mulla on tietynlaiset rajat, joiden sisällä kirjottelen tänne mun perheenjäseniin liittyvistä asioista. Mulla on vihdoin oikeus turvallisesti ilmasta mielipiteeni. Kunnioitan Samin ja mun Äidin toiveita, mutta mitään varsinaisia kieltoja ei omaa harkintakykyä lukuunottamatta oo edes olemassa. Mua helpottaa tosi paljon, että Sami on tässä kaikessa aina mun tukena.

Mä tahtoisin kuulla, millasia "rajotuksia" sun, bloggaavan ihmisen läheiset on asettanu sun kirjoittamiselle. Ootko saanut negatiivista palautetta? Onko joku ihmissuhde kärsiny jopa sen vuoks, että oot ollu rehellinen? Kommenttia otetaan innolla vastaan :)

DAY WITH MY DEAR MOM

Jokainen isänpäivä merkitsee mulle aina yhtä päivää vuodessa lisää arvostaa mun Äitiä. Äiti on osa sitä, mikä on mulle kaikki kaikessa. Äiti on mulle tuki, turva, luotto, ystävä... Mikään sana tai lause ei voi kuvailla sitä, miten paljon arvostan mun Äitiä, mutta mä voin kertoo vähän meidän välisestä ihmissuhteesta.

Me ollaan aina Äidin kanssa oltu saman tyyppisiä. Mä oon tullut siihen luonteeltani paljon. Ollaan ihan yhtä vahvoja ihmisiä. Mä voisin sanoa, että Äiti on kulkenu mun rinnalla tiiviisti koko elämän, auttanu ja kantanu huolta, mutta mä oon tuntenu sen ihmisenä vasta tosi vähän aikaan.

Mun porukat eros kun mä olin 18. Äiti muutti pois, ja vasta sitten ymmärsin, mikä on sen todellinen merkitys. Me ei asuttu kaukana toisistamme, mutta sitä alko kummasti arvostaa, kun aina oli paikka jonne mennä, kun silloseen "kotiin" ei voinu. Sillä oli oma avio-ero meneillään, mutta otti silti kantaakseen kaiken mun huolen ja murheen. Ehkä olin vasta sitten parikymppisenä kyllin kypsä ymmärtämään sen kaiken, mitä teininä en tahtonu tajuta millään. Rajat ja rakkauden. Ja ehkä se sitten helpotti, kun ne rajat tavallaan katos. Tai vaihtu viisaamman ja kokeneemman neuvoihin. Ollaan me aina oltu hyviä ystäviä, -me ollaan puhuttu aina kaikesta. Meillä on aina ollu asiat niin, että me ollaan voitu.

Omankaan ensimmäisen pitkän parisuhteen erosta en olis selvinny, jos en olis Äidin kanssa voinu jutella niin avoimesti. Me puhuttiin ja puhuttiin. Lopulta me molemmat voitiin nauraa asioille, jotka alunperin oli ollu vaikeita. Eron ansiosta mä opin, miten Äiti toimii ja suhtautuu mihinkin, kun se elää yksin. Oli mulle jopa onni huomata lopulta, miten onnellinen se on tänään. Ja uskon, että kaiken sen jälkeen, jota ollaan yhdessä puitu, sekin on helpottunu nähdessään mut niin onnellisena ja pärjäävän. Nykyään me tekstaillaan tai soitellaan päivittäin. Kysellään kuulumisia, ja ollaan ystäviä -silti samaan aikaan edelleen Äiti ja tytär. Meidän välillä on ymmärrys, luottamus ja kunnioitus. Mä en vois toivoo koskaan mitään sen parempaa, kuin mun Äiti on aina mulle ollut. Mä en vaihtais mun Äitiäni koskaan kehenkään toiseen.


PHOTOSHOOT












KIUSAAMISENI

Alotan "kevyen" aiheen sanomalla: - Mua on kiusattu reilusti yli 10 vuotta. Aina. Joka paikassa. Kadulla, kaupassa, jokaisessa koulussa, netissä... 13 vuotta, 4 eri koulua, eri paikkakunnilla. Jopa "kiusaamisen vastaisessa" koulussa 80km poissa kotoa.

Ajatellessa asioita nykyään, harmittaa itteenikin, että kestin sitä kaikkee niin kauan. Päivästä, vuodesta, koulusta ja luokasta toiseen... Kouluun oli PAKKO mennä peruskoulussa joka aamu, vaikka pelotti. Koko pitkän päivän koitti pysytellä niin, ettei kukaan huomais. Paitsi nykyään, -kaikki on oikeutettuja näkemään, miten hyvin mä oon oppinu tuntemaan itseni muiden mollatessa.

Erityisiä yksittäistapauksia kiusaamisesta mulle muistuu mieleen ainoastaan ylä-asteen ajalta, koska silloin se oli pahimmillaan. Muutoin koko koulu-aikani oon eläny siinä käsityksessä, että haukkuminen ja ulkopuoliseks jättäminen on jotenkin normaalia ja hyväksyttävää toimintaa. En laskenu sitä kiusaamiseks, vaikka sitähän se nimenomaan oli. En osannu välittää, koska kukaan ei puuttunu siihen. Kukaan opettajista ei auttanu, vaikka menin ja pyysin apua. Ainoo, joka otettiin tarkempaan valvontaan, olin minä, -kiusattu.

Ensimmäinen mieleenpainuva tapaus on ihan 8 luokan lopusta. Oltiin koulun käytävässä ilman valvontaa luokan kesken odottelemassa opettajaa. Joku meidän luokasta oli saanu tietää, että olin tavannu pojan, jonka kanssa sen ajan mittapuun mukaan "seurustelin". Alko asian käsittely suureen ääneen luokan "älyvälkkyjen" kesken. Asiasta puhuttiin sanoen "Hahah, Maiju on alkanu seurusteleen. Ihan varmaan joku Facebook-suhde". Mua ei edes suoranaisesti kiusattu, vaan asiasta puhuttiin ihan, kun mä en olisi itse ollut paikalla. Istuin puolentoista metrin päässä asian puintitukikohdasta. Tottakai asiasta supistiin pitkään jälkikäteen, mutta pisti kyllä miettimään, miten oikeesti on mahdollista käyttäytyä vielä kahdeksannella luokalla sillä tavalla.

Toinen elävää kuvaa verkkokalvolle muodostava tapaus, on suurinpiirtein samalta luokka-asteelta siitä tilanteesta, kun omat "kaverit" pitää sun kiusaamista hauskana, ja nauraa kiusaajien mukana. Voitte uskoo, että siinä vaiheessa viimeistään oppi luottamaan itseensä. Tapaus liittyy siihen, että mulla on syntymästä asti ollu liikuntarajote, jonka vuoks ilmeisesti suurin osa kiusaajista ei oo jollain lailla pitäny musta. Mua ei suurimmaks osaks oo kiusattu sen takia, mutta kyllä niitäkin tapauksia löytyy. Musta oli siis perustettu IRC-galleriaan mun liikuntarajotetta solvaava ryhmä, jossa meidän luokan pojat keskusteli sarkastisesti siitä, kuinka ne rakastaa mun poikkeavia ominaisuuksia. Kiusaaminen ei siis jättäny mua rauhaan kotonakaan. Se seuras mua päivittäin koulurepussa kotiin saakka, ja tavattiin taas, kun avasin internetin. Ja nyt siihen, miten mun kaveri toimi kuultuaan kyseisestä ryhmästä: "Haha, kuulitsä? Susta on perustettu Galleriaan ryhmä. Aika hauskaa, hah." Tässä jälleen yksi syy luottaa itseensä.

Opin pujottelemaan taitavasti kiusaamisen viidakossa, ja välttämään tilanteet, joissa joutuisin kiusaamisen kohteeks. Nyt kun tiedän, mitä on vapaus kiusaamisesta, mulla on vihdoin voimaa kohdata jatkossa pystypäin vastaavat tilanteet. Mä tiedän, että ainoastaan se, mitä mä itse ajattelen itsestäni, merkitsee. Suurinta osaa tapauksista en tietenkään edes muista. Kiusaaminen oli osa jokaista päivää, ja sellasta sen ei kuuluis olla kellekkään.

MY FRIEND

Hädässä (ainoastaan) ystävä tunnetaan? En tarkoita sitä, kuka on ystäväsi silloin, kun olet pulassa, vaan sitä, kuka on ystäväsi sellaisessa tilanteessa, kun hän on itse pulassa. En ole koskaan nähnyt kenenkään käsittelevän kyseistä asiaa missään, mutta tulee monesti mieleen omassa arjessani ihmisten kanssa toimiessa ja kuunnellessa heitä.

Olen elämäni varrella kuullut monen sanovan "Aina minua kysytään, kun on jokin hätä, mutta entä muuten? Hiljaista on." On kiistämättä totta, että monesti kysyntää on ainoastaan silloin, kun on tarvetta. Mutta tartun asian toiseen puoleen.

Olen huomannut asian otettavan liian henkilökohtaisesti. Tähän kohtaan sanoisin, ettei tyhmä ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa. Eli jokaisella itsellään on myös vastuu siitä, ettei jää niin sanotun "Joo, joo - miehen" asemaan ihmissuhteissaan. Sinä itse vaikutat siihen, viedäänkö sinua kuin pässiä narussa. Miksi olla aina käytettävissä, ja jälkeenpäin valittaa, kun tuntuu, että taas on antanut itsestään kaiken, saamatta mitään takaisin. Ei ole väärin toisinaan kieltäytyä avun antamisesta, jos tuntuu, että kyseinen suhde on kiinnittynyt vain avun pyytämisen ympärille. On paljon viisaampaa vaikuttaa asioihin itse oikealla suhtautumisella, kuin yrittää muuttaa toista.

PAVLOVAT










TURHAUTUMINEN

Turhautuminen on varmaa maailman turhin tunne. On paha mieli, ei halua jutella mistään, haluaa tehdä sellasia asioita, joita tietää ettei ehdi... Tekis mieli herättää Sami ja kertoo kuinka paha mieli mulla on...käpertyy syliin ja olla siinä. Aina.

Oon ollu taas liikaa omassa seurassani. En tavallaan kestä enää itteeni vähään aikaan yksin. Koen päivittäin "wow" -fiiliksiä, eikä se välttämättä oo aina kovin hyvä. En enää muista miltä tuntuu, kun menee huonosti. Toisaalta en tietenkään toivo mitään huonoo, mutta sen avulla oppisin taas arvostaan hyvää. Ja hyvä tuntuis paremmalta kun nyt. Kaikki hieno ois paljon hienompaa...

Mä kaipaisin jotai suurta ja tunteita nostattavaa. Esimerkiks kovan kuoren särkevä leffa...ele joltain läheiseltä...uusia muutoksia harrastuksiin... Toivoisin enemmän vastakaikua siihen, mitä mä itestäni annan. Se taitaa olla tän tunteen suurin aiheuttaja... Entä se mitä teen, onko se riittävästi? Vai liikaa?

Taidan sittenki vaan käpertyä Samin viereen...emmä tarvii kuuta taivaalta, kun mulla on niin hieno ihminen ihan tossa vieressä.

BLOGIMAAILMA

Suuri lukijakunta on "omistavan luokan ongelma". Eli lyhyesti avattuna, mitä enemmän omistat ja kulutat, sitä enemmän lukijoita on. Suosiota riittää, mutta henkilökohtaisuus ja kirjoittajan omat mielipiteet uupuvat täysin. Näen suurimmassa osassa blogimaailmaa pelkkää pintaa. Esillä ovat ostokset ja tilaukset. Juuri ne samat vaatteet, kuin muillakin. Esittelemme "kuukauden suosikit" eli ihanimmat ostokset, ja tätä kutsumme "lifestyleksi".

Se, jolla on kaikista kalleimmat hiuspidennykset, ja opettaa ne kiinnittämään, on kiinnostava. Ja miksi "rekisteröityneitä lukijoita" sitten kaivataan niin kovasti? Miksi se 3 tai 4 numeroinen luku siellä sivun laidassa määrittää ihmisestä yhtään mitään? Mielestäni sisältö ratkaisee.

Arvostan myös mahdollisimman paljon itse tehtyä. Nykyajan blogeissa suuri osa kuvista on netistä kopioituja ja postaukset muistuttavat enemmän Anttilan kuvastoa, kuin yhtään mitään henkilökohtaista ja omaa. Lieneekö syy sitten siinä, etteivät oma ottamat kuvat riitä, tai ole tarpeeksi "hienoja/hyvälaatuisia". Suuri kiitos siis heille, jotka vaivautuvat itse kuvaamaan, tuoden blogielämään unohtunutta ja kaivattua twistiä.

Usein törmätään myös siihen ongelmaan, että kun lukijoita on kerätty tarpeeksi (eli liikaa), ei heitä kohdella enää ihmisinä lainkaan. Sivun ylläpitäjä tuskin koskaan vastaa hälle tulleisiin kommentteihin, ja joissakin tapauksissa jopa korostaa sitä, miten "ei jaksa" vastata ihmisille, jotka haluaisivat kysyä jotain. Mielestäni myös lukijoista kuuluu pitää huolta, ja heitä kuuluu huomioida ja kohdella tasa-arvoisesti. Itsekään en vastaa minulle blogiin tulleisiin kommentteihin, mutta kanssani on sentään jokaisella mahdollisuus käydä keskustelua monessa muussa eri sosiaalisessa mediassa. En koskaan toivoisi omille lukijoilleni sellaista kohtelua, jota itse olen saanut.

Omassa "haave blogimaailmassani" näen erilaisia, ja henkilökohtaisia blogeja, ilman erottavaa tekijää lukijakunnan määrässä rahasta riippuen. Millaisena sä näet blogimaailman sun haaveissa? Onko nyt hyvä, vai toivoisitko jonkun seikan olevan toisin?

ps. Tottakai ymmärrän sen, että on blogeja eri kategorioissa, eikä pelkässä meikkausblogissa välttämättä kerrota kirjoittajasta mitään.

PROTEIN






Asettele kupin pohjalle pieniä paloja esim. appelsiinia.

Ripottele appelsiinin päälle kerros mysliä.

Painele sopiva kerros maitorahkaa alempien päälle.

Lisää maitorahkan päälle muutama appelsiinin viipale ja ripaus mysliä.

Koko komeuden päälle voit lisätä Hera80 jauhetta.


Itse käytin mandariinia, marjamysliä, Hera80 cookies and cream, ja koristeeksi sidoin pätkän juuttinarua. Voit käyttää Heraa myös useammassa välissä kerroksia. Jos olisi ollut mahdollisuus valita, olisin ottanut mandariinin tilalle makean appelsiinin. Hyvä ja helppo esimerkiksi välipalaksi, ja terveellistä on !

RELAXING

Kuuntelin tänään rentoutuskasettia, jonka avulla pyrittiin löytämään minuus arkisten kiireiden lomasta. Siinä sanottiin, että mitä useammin tapaat todellista minääsi, sitä tutummaksi se tulee. Ja sitten kysymys: Onko todella niin, että yhä harvempi viettää aikaa oman minänsä kanssa sitä tutkiskellen?

Miksi? Siksikö, että on tärkeää suorittaa ja saavuttaa? Siksikö, että suorittaminen koetaan nykyään ainoaksi keinoksi selviytyä, vaikka vähemmälläkin todellisuudessa pärjää. Entä onnellisuus? Eikö pitäisi pyrkiä elämään niin, että aika täällä olisi oman näköistä ja nautinnollista? Mitä virkaa on kaikella rahalla ja materialla? Eikö enää riitä, että tulee toimeen? Miksi haalia suuret määrät jotain sellaista, jolla ei lopulta ole todellisen onnen kanssa mitään tekemistä?

Mä itse olen aina ollut tietoinen kiireidenkin keskellä minuudestani ja tekemisistäni. Olen aina järjestänyt aikaa itselleni, ja puntaroinut sitä, mikä on oikeesti tärkeetä. Päällimmäisenä kaikessa on säilynyt mielessä onnellisuuden ylläpito, ja omana itsenään oleminen. Oon kuulostellut aina kaikkea siltä pohjalta, jos teen niin, oonko onnellinen. En siltä pohjalta, oonko hyvä muiden silmissä tai saavuttanut eniten materiaa toiminnallani.

Olisiko nyt aika varastaa hetkonen minuuden tutkimiseen. Jättää suorittaminen ja rahan kalastaminen sivuun hetkeksi, ja päättää sitten, kumpi tuntuu oikealta: henkinen, vai materiakeskeinen onnellisuus. Vanhat ja viisaatkin sen jo tiesivät, "Mitään et täältä mukaasi saa."

MIELIPIDEPOSTAUS

Sanan "vammainen" käyttö TÄYSIN väärässä asiayhteydessä. Sanaa saatetaan käyttää nimityksen "tyhmä" tilalla. Minkä logiikan mukaan kukaan esimerkiks kehitysvammainen, on yleisesti tyhmä? Lisäks, usein tietämättömien puheissa LIIKUNTARAJOTTEINEN on sama asia kuin KEHITYSVAMMAINEN. Mitä...?

Kommentointi toisten tilapäivityksiin: "Kiinnosti..." Aijaa, no kiinnosti kuitenkin sen verran, että jaksoit kommentoida.

Morkkaava länkyttäminen "Jee lunta." -tilapäivityksiin. Onko oikeesti tarpeellista kommentoida "Aijaa vittu, enpä huomannu"? Jos ei miellytä, poista kavereista. Ketään ei oo pakotettu lukemaan kenenkään päivityksiä.

Toisten arvostelu "vittuilemalla ovelasti". Miksi vittuilla, jossei ole munaa sanoa mielipidettään suoraa?

Jonkun tekemisten luokitteleminen lapselliseksi. Mä kattelen mielelläni Muumeja, mitä sitten?

Itsensä olemisen välttely kiusaajien pelossa. Oo rohkee ja usko ittees. Sä oot mahtava, kun oot oma itses.

Yleistäminen. "Kaikki naiset on aina sellasia, että..." "Naiset aina sanoo ja tekee niin, että..." Kaikki? Aina?

Sanan "erilainen" käyttö, korostamaan sitä ajattelua, että ihan kuin "samanlaisia" olisi muka olemassa. Aivan, kun olis "erilaiset" ja loput.

Ikärajotteisuus musiikkimaun suhteen. Jos tykkäät Robinista, tykkää, vaikka olisit 13 tai 50, ihan sama mitä kukaan muu ajattelee. Mä tykkään Robinista yhtä paljon kun Jari Sillanpäästäki. Eikä nolota yhtään.

Liiallisuuksiin menevä fanittaminen/massa. Äiti on opettanu aina mulle, että koskaan ei saa elää liikaa toisten kautta. Jokaisen pitäis mun mielestä pystyä oleen sen verran itsenäisiä, että eläis omien ajatustensa johdatuksella, eikä yrittää olla samanlainen, kun joku toinen. Itsenäisyydelle ei mun mielestä oo tarpeeks tilaa nykymaailmassa. Aina kiusataan, jos jotain ei miellytä. Säälittävää.

Tuntemattoman arvosteleminen. Kellään ei pitäis olla aikaa arvostella toista henkilökohtasesti, saatika luokitella tuntematon oman olettamuksensa mukaseks tuntematta tarinaa ulkokuoren takana.

Pelkkä puhe. Esimerkiks kiusaaminen, MISSÄÄN ja KOSKAAN, ei tuu loppumaan pelkällä puheella. Kyse on SUN ja MUN TEOISTA.

ME

Missä tapasimme?

Internetissä

Missä olivat ensimmäiset treffimme?

Tampereen linja-auto asemalla

Eka pusumme (milloin) ja millainen se oli?

Tampereen linja-auto asemalla. Pusu oli oikein hyvä.

Tiesitkö heti, että olen sinulle se oikea?

Kyllä.

Millaisen ensivaikutelman annoin?

Hyvin pirteä ja ulospäin suuntautunut ja kiltti ja hauska.

Milloin tapasit perheeni?

Ekaa kertaa ollessa mökillä.

Onko meillä perinteitä?

Ei kai meillä vielä.

Kuka sanoi ensin "minä rakastan sinua" ja missä se tapahtui?

Minä sanoin ja kyllähän se facebookissa tapahtui.

Mistä riitelemme eniten?

No emmä tiiä.

Kuka määrää kaapin paikan?

Maiju.

Mitä katson tv:stä?

Sillon kun tv:tä pystyt katsomaan niin Salkkareita, Teiniäidit, Iholla, Putous, Vino show, Maajussille morsian, Uusi päivä...olikos siinä kaikki?

Mistä ruoasta en pidä?

Muikuista.

Kun käymme ulkona syömässä, mitä juon?

Cokista.

Mikä on kengän kokoni?

Mä sanon 38.

Jos keräisin jotain, mitä se olisi?

Pinkkiä.

Jos voisin syödä joka päivä jotain, mitä se olisi?

Euron juusto.

Millaista on lempi musiikkini?

Hipiti hoppia.

Minkä tapani toivoisit häviävän?

Ei mitää.

Mistä olen kotoisin, ja mistä Äitini on kotoisin?

Kangasalta, ja emmä kyllä tiedä mistä sun Äiti on kotosin.

Mikä on lempi kakkuni?

No ei oo ollu kyllä puhetta mutta mä sanoisin että voisko se olla vaikka lakka -kinuski.

Mitä voisin tehdä tunteja putkeen?

Blogata ja valokuvata ja pusutella mua.

HERKKULAKKO

Pullat, sipsit, karkit, kakut, pizzat, ranskalaiset, sokerimehut, vaalee pasta... Nää kaikki on monien muiden lisäks kiellettyjen listalla muutaman kuukauden ajan. Ja mitä ihmettä? Nii, me ollaan Samin kanssa alotettu nyt herkkulakko, joka on ainaki mun kohdalla osottautunu erittäin hyväks vaihtoehdoks.

Mä oon periny Äidiltä semmosen "napsin tässä iltasella, kun katon tätä sarjaa" -tavan. Ja se on ollu ihan fine, ei siinä mitään. Mitään ongelmaa tästä tavasta ei oo ollu, koska syötyä on aina tullu tosi kohtuullisesti...eikä nyt puhuta niistä ajoista, kun ei tullu syötyä mitään. Senpä takia nyt kun siihen taas jälleen pystyn paremmin, oon ajatellu, että annan itelleni luvan ottaa jotain herkkuja joskus, kun mitään äärimmäisyyksiä en kuitenkaan edes kykenis syömään.

Yksin asuessa oon jatkanu tätä iltatapaa, ja saattanu ottaa vaikka 3 palaa suklaata tai muutaman tikkarin Salkkareiden aikana. Mun "sokerinsietokyky" ei oo koskaan ollu mikään kehuttava, ja esim. pientä limsapulloo en pysty juomaan yhessä illassa, enkä myöskään kokonaista pussia karkkia yksin kerralla. Mulla tulee huono olo tosi helposti makeesta, mikä on ehkä jopa todella hyvä.

Pizza ja hamppari on ollu aina semmonen "herätesyöminen", eikä koskaan oo ajatellu muuta, kun että "Mennäänpä tänään mäkkiin." Pizzaa voisin sanoo syöväni keskimäärin kahdesti vuodessa. Mielitekoja siis tulee sillon tällön, ja erittäin vahvoja ne on sillon kerran kuukaudessa aina yhtenä tai kahtena päivänä peräkkäin. Sillon tulee yleensä hermoja kiristävä suklaan himo...

Herkkulakolla mä en hae mitään kilojen vähennystä, vaan sitä taitoa ja tahtotilaa, miten helposti vielä pystyn olemaan ilman mitään epäterveellistä ruokaa ja juomaa. Mulla on samalla meneillään vuosi täysin tipattomana, mikä ei oo ollu missään mittasuhteessa yhtään vaikee vuosi. Se vuosi alkaa olla kohta lopuillaan, mutta musta tuntuu, että jatkan edelleen vuoden vaihtuessakin tätä tiedostettua tipattomuutta.

Oon pystyny jo nyt näiden muutamien herkkulakkopäivien aikana sulkemaan tosi hyvin pois kaikki mieliteot ja makeanhimon. Mä en oo syöny sillon kun on tehny mieli, mä oon syöny kun on ollu ruoka-aika. Terveellisesti ja monipuolisesti. Vähintään kerran päivässä puuroo, ja siinä päällä kotitekosta marjoista ja hedelmistä blendattua "sosetta". Eli kaikki turhat sokerit on selkeesti jääny pois. Tottakai joskus tulee päiviä, kun tekis mieli ottaa ruoan päälle joku pieni makee, mutta kaikki sellaset ajatukset on pystyny ohittaan yllättävän helposti.

Oon ollu teininä viimeks herkkulakossa vuoden, mutta sen jälkeen syöny vapaasti muutaman vuoden herkkuja sillon kun huvittaa, ja nyt oli aika testata, pärjääkö ilman turhaa sokeria, ja jos, niin kuinka hyvin.

Erikoiskahvit on ehkä BonBon tikkareiden lisäks mun himoista suurin. Kahvit onki lakossa sallittuja, -tosin eihän cappuccinoo voi alkaa enää Salkkareiden aikaa juomaan, kun seuraavana aamuna 3.30 kello pirisee treenaamaan. Hyvän makuset Hera jauheet maitorahkaan sekotettuna on myös ajanu tosi hyvin herkkujen asiaa.

Toki toinen syy tahtotilan testaamisen ohessa herkkulakkoon oli hampaiden hyvinvointi. Syödessä sitä tulee ihan liian harvoin mietittyä, ainaki mulla.

Kokonaisuudessaan on jo nyt huomattavasti parempi olo, kun syö oikeeta ruokaa oikeina aikoina ja oikeina annoksina. Alan jopa jo jäämään koukkuun kaikkien ihanien hedelmien yhdistelmiin. Mä suosittelen herkkulakon kokeilemista kaikille :) Vähänhän siinä joutuu mielikuvitusta käyttään, kun pohtii mitä saa loppujen lopuks syödä ja mitä ei. Mutta ei se mitään ylitsepääsemätöntä oo. Ja parasta kuitenki on nähdä, miten hyvin pystyy luottaan omaan tahtoonsa taistellessa himoja vastaan.

LIHAKSETTOMUUS

Erehdyin eräs ilta tutkimaan viime keväänä otettuja "pullistelukuviani". En toki väitä olleeni sillonkaan mikään naisen malli Adoniksesta, mutta jotain ruista ranteissa oli. Olkapäistä olin ollu ennen taukoo tosi ylpeä. Nyt itestä tuntuu, että kuvat on siltä ajalta, kun mussa vielä oli jäljellä jotakin. Jotain sitä, minkä eteen oli tehny tunteja ja taas tunteja töitä. Aamu toisensa jälkeen. Jokainen 3.30 herätys toisensa perään.

Ennen sitä kaikkea, kun rangan kanssa tuli ongelmaa. Hermosäryt, voimattomuudet ja unettomat yöt. Syitä ja lähteitä etittiin pitkään, ja etitään ehkä edelleen. Jos se mitä nyt yritetään ei auta, on koitettava päästä magneettikuviin. Jokainen yhtään niitä asioita tiedostava varmasti ymmärtää, että magneettikuviin ei pääse kovinkaan helposti, ja jonot voi olla kuukausia pitkät. Rinta- ja kaularanka on osittain todella jäykkä, siellä on hermo jumissa ja pahasti. Välilevyssä jotain...ehkä muutakin...

Jos joku ei tiedä millasta on hermosärky, niin mun kohdalla se meinaa sitä, että tiedostaa kätensä olemassa olon jatkuvasti, koska kokoajan ojentajan ja haukkarin päiden tienoilla on puuduttava särky. Nukkuessa ei tiedä, missä asennossa kättä pitäis pitää, jotta särky helpottais. Useena yönä on todennu monen tunnin asennon hakemisen jälkeen, että se särky ei vaan tuu loppumaan, vaikka päällään seisois. Tottakai se on raskasta, -nukkua kolmea tuntia öissä.

Aluks tietenkään en saanu treenata käsiä ollenkaan. Kivun alkaessa olkapäästä epäiltiin, että jonkun liikkeen väärästä tekniikasta ois aiheutunu häikkää, joka vaan lisäis tuhoa, jos menis jatkamaan treenejä. Päätettiin, että nyt levätään. Moni varmaan ihmettelee, että miks en käyny treenaamassa jotain muuta, mutta "yksjakosella" saliohjelmalla tekemään tottuneen on ollu yllättävän vaikee mennä "tekemään vaan jalat tänään". En oo kovinkaan paljoo uskaltanu luottaa itteeni lepääjänä, koska "jos nyt kokeilen ihan vähän", ei välttämättä ois ollu oikee ratkasu.

Ei kulunu montaa viikkoo, kun ranka alko oireilla, ja sitä jumpatessa olkapää ja haukkarin pään vauriot suljettiin pois. Käsien koholla pitäminen selinmakuulla alko voimistaa särkyä, -siitä saatiin taas selville vähän lisää. Kokeiltiin pitkään erilaisia tyynyjä ja nukkuma-asentoja rangan tukemiseen, ja sitä kautta hermosäryn oletettiin helpottavan. Jokainen "nukkumakokeilu" kuitenkin päätty siihen lopputulemaan, etten kyenny nukkumaan yhtäkään kokonaista yötä sovitulla tyynyllä tai asennolla.

Teen edelleen kaula- ja rintarangalle venytyksiä sekä kotona, että fysioterapiassa, ja myönnän, että usein turhauttaa, kun tuntuu että mikään ei auta. Nyt jos koputtaen puuta uskallan jotain sanoo, niin musta tuntuu, että yhden nikamavälin uusien käsittelytapojen jälkeen mun yöunet on pidentyny alkuperäsestä 3 tunnista per yö huomattavasti.

Tottakai tuntuu pahalta nyt, kun kattoo itteensä peilistä. Ehkä edelleen harmittaa se, että toinen meistä lähtee kotoo monesti viikossa treenaamaan ja ite jään kattelemaan telkkaria. Mä en todellakaan oo sellanen...

Saatan kuulostaa katkeralta, mutta mä en ole. En kadu tuntiakaan tehtyä työtä, vaikka treeni ei tällä hetkellä kulje mihinkään suuntaan, ja tuntuu että lihasmassa katoo olemattomiin. Onneks lihasmuisti palauttaa mut elävien kirjoihin, ja treenille palatessa voin pian taas huomata, että kaikkee ei tällasessakaan ajassa oo menetetty.

KIHLAT



20.9.2014

Our week

Kuulumisia on varmasti aiheellista postailla vihdoin. Mun suurimpana huolenaiheenani on enintään se, muistanko ostaa leivinpaperia. Mä hengailen, ja nautin siitä mitä elämä mulle päivittäin tarjoo. Paistattelen paikallani kirkkaimmassa auringossa !

Mun mielessä päällimmäisenä on pyöriny jo pari päivää mun uudistunu sisustus, joten mieli pysyy virkeenä kotona ollessa yksinkin. Alan saada asunnosta kokonaisuutena vihdoin sellasta, kun oon jo pitkään suunnitellu.

Äiti aina kysyy "No, kuinka rakkaus?" Hyvin rakkaus. Oon edellee rakastunu. En yhtä paljon, kuin aiemmin, vaan joka päivä enemmän.

Elän ihanan rauhallista aikaa, parhaiden ihmisten ympäröimänä, ja mun suunnitelmat tulevaisuuden varalta on selkiintyny rankasti. Koulussa ei oo mitään elonmerkkejä tähän päivään asti ollu, mutta ne järjestyy varmasti. Enää ei oo ainakaan musta riippuvaista se, mitä näinä päivinä pääsen tekemään. Mä en todellakaan kaipaa yhtään mitään lisää elämääni, -näin on hyvä.

Videossa tekemiset tältä viikolta pääpiirteittäin. Ma-pe mun miehen luona Viitasaaressa, viikonloppu oltiin Tampereella. Käytiin monessa paikassa, jonne en kameraa voinu ottaa mukaan, kuten esim Ikea, yms. Ja salille unohdin, vaikka tarkotus oli kuvailla treeniä...




MENNEISYYS

Mä istun huojentuneena Tipotien terveysaseman aulassa. Selässä reppu, mutta repusta matkalle pudonneet asiat eivät enää paina. Ohi kulkee elämiä, vasta syttyneitä, ja kauemmin olemassa olleita. Sisältäni säteilee iloa, mutta vain he näkevät, jotka tietävät syyn. Tänään on viimeinen kerta jotain, mitä on tuntunu olevan ikuisuuden. Tänään on viimeinen kerta ravitsemusterapeutilla. Nyt on päästetty suurista huolista irti, ja askel on kevyempi. Yli vuoden kamppailu on vihdoin kotiin päin.

Konkreettisesti huomasin asioiden helpottuneen vasta tänään. Tiedän voivani katsoa itseäni peilistä tyytyväisenä, sillä minua minä itse, ja muut rakastavat juuri näin. On vihdoin selkeitä, ja puhtaita ajatuksia siitä, mitä pitää tehdä, että voi treenata tuloksellisesti. Riitän vihdoin itselleni, ja se on tarpeeksi.

Katsotaan viime vuoteen, ja siihen oksentelun noidankehään... Äh ! Ei katsota. Katse suuntaa enää eteenpäin. Levitän siipeni, ja hyppään jyrkänteeltä tuntemattomaan, komeaan lentoon tietäen, että ne siivet kyllä kantavat. On enää minä itse kanssani, -itseni pahimman vihollisen, ja rakkaimman ystävän. Olen tarpeeksi vahva tehdäkseni itselleni hyvää.

"AION OLLA SILMINNÄHDEN ONNELLINEN"

MELONTA



Saatiin ainutlaatunen mahollisuus päästä Viitasaarelle melomaan Samin kanssa :)















JOTAIN SUURTA

Pohdin tänään sitä, milloin on oikea aika tehdä suuria päätöksiä? Ja kuka sen päättää, mikä on oikea aika? Tai mikä on oikein? Kuka osaa sanoa, mikä on väärä aika ja väärin? Entä mitä, jos oikee aika onkin nopeesti? Todella nopeesti. Nopeammin, kuin suurin osa ihmisistä ajattelis olevan järkevää, tai edes mahdollista.

Mä oon aina uskonu omiin päätöksiini, ja siihen, että jos siltä tuntuu, asiat pitää tehdä heti. Ei kannata jäädä turhaan odottelemaan. Toisaalta, jos tekee asiat heti, tarkottaako se sitä, että on kiire, vai sitä, että tekee niinkun sydän sanoo? Mä uskon jälkimmäiseen.

Mä tunnen paljon ihmisiä, jotka kyselee usein mun toiminnasta "Onko järkevää? No, miksi nyt jo?" Siksi, KOSKA MÄ HALUAN, JA SIKSI KOSKA SE TUNTUU OIKEALTA. Jos ajattelisin liikaa sitä, mitä ehkä voi joskus tapahtua, multa jäis ihan hurjasti asioita tekemättä, -toteuttamatta itseäni. Vain siksi, että "mitä, jos se joskus onkin turhaa..." Se mitä teen nyt koska tuntuu oikealta, ei tuu koskaan muuttumaan turhaksi. Mä en todellakaan halua kyynistyä, enkä alkaa pelätä tulevaa. En todellakaan. Mä en koskaan vois ajatella, että jättäisin haluamani saamatta, vain sen takia, että joku ulkopuolinen kyseenalaistaa.

Ja kyllä: sinä jolle tuli mieleen, että mulla on tässä tosielämän tapahtuma menossa, olet oikeassa. Mä haluan erään asian tapahtuvan. Enemmän, kuin mitään muuta. Mä silti emmin, koska mietin MUKA mitä muut ajattelee. Enhän mä koskaan ajattele niin. Ehkä se johtuu vaan siitä, että olisin tekemässä näin suurta siirtoo ensimmäistä kertaa elämässäni näin nopeesti. Mutta hei, mitä sitten? Mitä väliä on sillä, mitä muut ajattelee? Eihän se tuu vaikuttaan kenenkään muun elämään. Mä en ainakaan aio pelätä elää.

KOULUKIUSAAMINEN

Kesän päättyessä taas koulut alkaa, ja tosi monet pienet lähtee sille polulle tänäki vuonna ihan ekaa kertaa. Entä ne, jotka on ollu jo aiemmin siellä? Pakkaa laukkuunsa uutta tarmoo pänttäämiseen, ja liian monet myös pelon koulukiusaamisesta. Siinä tilanteessa selkäreppu painaa paljon enemmän, kuin muilla. Ootsä ite kiusannu joskus jotakuta koulussa? Mä olen. Ja myös mua on kiusattu. Mä olisin aikaa sitten halunnu alkaa opiskeleen sitä mistä haaveilen, mutta kiusaaminen ala-asteesta lähtien sekotti mun suunnitelmia. Sen vuoks mä oon edelleen tässä. Oon edelleen Kauppiksessa, vaikka mun olis pitäny valmistua jo kauan aikaa sitten. Oli niin paha olla, ettei voinu keskittyä omaan opiskeluun. Eikä se jääny taakse, vaikka sulki koulun oven. Se oli kotikylällä, se seuras mua nettiin...kaikkialle. Mä en suostu hyväksymään kellekkään samaa. Ei ikinä.

Mut tiedätsä mitä? Kenenkään ei tarvii sietää sellasta. Ei nyt, eikä jatkossa. Ei keneltäkään. Mä haluun muistuttaa ihan jokaista, pientä, ja suurta koululaista siitä, että mee, ja ole sellasena, kuin olet. Tosi säälittävää huomata, että kiusaaminen kouluissa on suurempi "brändi" maailmalla, kun CocaCola.

Kiusaaminen ei oo enää "hieno juttu". On huomattavasti siistimpää olla puolustamassa. Jos sä kiusaat, se ei kerro kiusattavasta mitään. Ainoo josta se jotain kertoo, on kiusaajat itse. Se jolla on tarve mollata muita, ei oo tarpeeks vahva hyväksymään "erilaisuutta". Usein ajatellaan, että kiusaajat on "kovempia tyyppejä". Mutta eihän se pidä paikkaansa mitenkään. Alistamalla ketä tahansa, saa aina ittensä näyttään vahvemmalta. Entä jos asiaa ajattelee pidemmälle? Sehän on selvää, ettei kukaan "isompaansa" kiusaa. Kukaan ei kiusaa sellasta, jonka ajattelee olevan itsee vahvempi.

Odottaako kiusaajat saavansa mitalin? Vaikka on selvää, että palkinto aina lopulta menee sille, joka päästää toisesta korvasta sisään, ja toisesta ulos kaiken kostamatta kellekkään.

Jokaiselle meistä on jaettu oikeus, ja mahdollisuus lopettaa kiusaaminen luokka, ja koulu kerrallaan. Ylpee itestään kannattaa olla, paitsi jos oot tarvinnu valheellisen itseluottamuksen saavuttamiseen sen, että jollekkin toiselle on tullu paha mieli.

Mä haastan sut, ja jokaisen jossain elämänsä vaiheessa vaikuttaan siihen, ettei kenenkään tarvi kärsiä. Ja jos jo kärsit kiusaamisesta, -puhu siitä, vaikka se tuntuis aluks miten typerältä idealta. Jos kissaa ei nosteta pöydälle, tää ei koskaan lopu. Se on aidosti rohkein, joka ottaa asian puheeks.

Lopuks haluun kiittää niitä, jotka koskaan on kiusannu mua. Sen ansiosta tajusin tehdä asialle parhaani, ja tsempata muita. Mulla on halu, ja edellytykset tehdä muutosta.

Älä alennu kiusaamaan, kiitos !

MY SKIN

Käytän ihan äärettömän vähän iholle YHTÄÄN MITÄÄN. Päivittäin en voi sanoa käyttäväni mitään. Oon ns. "tarpeen mukaan käyttäjä". Vartalolle käytän nykyään tyttömäisen suloisia, "I love..." -tuotteita. Suihkusaippua, ja vartalovoide. Rasvailtua tulee aika harvoin, mutta toisinaan esimerkiks jalat kaipaa kosteuttamista. Siihen vartalovoiteesta on oiva apu. Tuoksu on ihana, ja imeytyy tarpeeksi nopeasti. Myönnän, että rasvaan harvoin ihan sen vuoksi, etten pidä voiteiden "rasvaisesta tunteesta".



Mun kasvot ei rasitu erityisesti mistään, kun en harrasta mitään meikkivoiteita, puutereita, tai peitepuikkoja. 

Puhdistan kasvoja tarpeen mukaan Dermosilin kasvovedellä, ja rasvaan Dermon rasvalla, joka kosteuttaa hyvin, ja raikkaasti, -ilman rasvaista tunnetta iholla. Suosittelen kokeilemaan nuorelle iholle :)


MIELIPITEENI

Tässä tulee ensimmäinen tiukka paketti mielipidettä.

"Listauspostaus" koskee mun henkilökohtasta mielipidettä blogimaailmasta. Mun on varmasti viisasta valmistella vähän tätä tekstiä :) Eli, seuraava on kirjoitus josta kenenkään ei tarvitse vetää kesäkurpitsaa nenään. Oon kauan selannu blogeja välittämättä siitä, miten surkeisiin yksilöihin oon törmänny. En tuomitse aiheen perusteella, vaan arvostelen sisällön johdosta. Enkä sano että, "koska minä en pidä tästä, se on huono..." Vaikka en seuraa itse yhtäkään blogia, en sano ettenkö tietäis todella mielenkiintosia olevan olemassa. Tiedostan myös sen, että kaikki ei tykkää mun postauksista, -eikä tarvitsekkaan. Mä omistan yhden lukijan, mutta mitä sitten? En koe määrillä olevan merkitystä. En ylistä itseeni, ja koeta lytätä seuraavassa muita. Se ei ole tarkoitus, ja mikäli joku sen kuitenkin niin ymmärtää, en osaa auttaa. Kyseenalaistan vaan sitä, että miksi sellaisia blogeja kirjotetaan, (ja kaiken kukkuraksi kovasti mainostetaan) joista tällaisia piirteitä löytyy postaus toisensa jälkeen, eikä mietitä miksi lukijoita ei ole. (Kirjotan vielä tonne loppuun, että pidän kyllä joidenkin blogeista, jos se kaiken jälkeen joltain pääsee unohtumaan.)

Uskon, ja tiedän, että kirjoitukseni herättää mielipiteitä, mutta kommentoisin osuvasti asiaa lauseella, "Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa."

En oo koskaan ollu innokas lukemaan mitään, mutta aina taitava kirjottaan ja siinä suhteessa luova, sekä innokas. Viimeaikoina oon selannu ahkerasti eri aihepiirien blogeja laajalti, ja huomannu asioita jotka vaikuttaa suuresti siihen miksi muutaman (joskus jopa jo toisen) postauksen lukemisen jälkeen siirryn pikaisesti pois kyseiseltä sivulta. Tässä siis kokoelma asioista, jotka saa mut takuuvarmasti kääntymään blogimaailman kynnykseltä kannoillani takaisin:

MASSA. Tuntuu siltä että suurin osa liikkuu muodin mukaan täyttäen postauksensa "materiaalisilla kuvilla", ja kertoen siitä, "mitä tänään söin ja ostin". En usko kaikkien arjen olevan samanlaista. Miksi ihmeessä yritettäisiin saada elämä näyttämään sellaiselta kuin se ei oikeasti ole? Miksi elämä ei voisi olla kiinnostava ilman prameuksia? Missä on lukijan koukuttava henkilökohtaisuus?

LIIAT KIRJOITUSVIRHEET HUOLIMATTOMUUDESTA JOHTUEN. Tekstin läpi lukeminen ennen julkaisua on mielestäni lukijan kunnioittamista.

VÄKISIN KIRJOITTAMINEN. Ikävintä varmasti on aloittaa postauksen lukeminen huomaamalla sanat "vaivauduin nyt tuleen kirjottaan teille..." Mitä?!! Siis etkö tiennyt, ettei sun ole PAKKO kirjoittaa? On siis tottakai meistä hauskaa, että kirjoitat meille vaikka sua ei yhtään kiinnostaisikaan. Jos kiinnostusta ei ole, sen huomaa kyllä tekstistä lukija kuin lukija.

Kahdesta seuraavasta asiasta tulee päällimmäisenä mieleen, että eikö ollakkaan valmiita tekemään itse töitä ns. "suosion" eteen, vaan lahjotaan toisia tykkäämään tuotoksestaan keinolla millä hyvänsä. Lukija lukijasta, tai kommentti kommentista.

"KOMMENTTI KOMMENTISTA" Miksi kommentteja pitää saalistaa noin? Etkö luota siihen, että ne kommentoivat jotka todella haluavat niin tehdä.

LUKIJOIDEN KALASTAMINEN. "Blogini kaipaa lukijoita" Mitenniin? Onko blogisi sanonut sen ääneenkin sinulle? Vakavissaan, -kirjoitatko blogia siksi, että saat ylpeänä katsella lukijatilastoja? Eikö blogi itsessään ole tarpeeksi kiinnostava, jotta lukijat liittyisivät seuraamaan sitä jatkossakin? Olisiko syytä miettiä "miksi"? Ovatko suuret lukijamäärät siis ainoa syysi bloggaamiseen...?

FACEBOOK RYHMÄT "100+ LUKIJAA" LAATUBLOGIT. Ovatko muut sitten huonompia? Empä usko. En myöskään usko lukijamäärän kertovan AINA tuotoksen laadusta. Uskon siihen, että kun lukijoita on vähän, on tilanteita kun teksti säilyy parempana ja bloggaus itsessään on tekijälle mielenkiintoa ylläpitävää.

HUOLIMATTOMUUS. Joistain blogeista selvästi huomaa että ne ovat ns. "vasemmalla kädellä tehtyjä". Hyvän blogin aines on mielestäni panostus ulkoasuun ja sisältöön tasapuolisesti. "Moni kakku päältä kaunis..." Yksinkertaisuus, tai vastaavasti värikkyys ei myöskään sano sitä, että blogi olisi "ruma".

JAARITTELU. "Joo mulla tosiaan tänään oli kuuma, kun oli hellettä." Ihanko totta? Mielestäni liian väljä teksti tekee postauksesta epäkiinnostavan, kun tekstin aikaansaamiseksi väliin tungetaan äärettömiä määriä "jaarittelutäytettä" -joskus jopa koko postauksen täydeltä. Liittyen mielestäni ehkä pitkälti myös siihen, että päivitetään vaikka mitään kirjoittamisen aihetta ei olekaan.

LUONNOTON ÄKKINÄINEN LOPPU. Usein postaus loppuu "töks", -kuin seinään. Eikö ole opetettu koulussa, kuinka teksti on luontevaa päättää? Eikö särähdä omaan lukukorvaan ollenkaan?

"MILLASIA POSTAUKSIA MUN TEIDÄN MIELESTÄ PITÄS TEHDÄ?" Haloo ! Etkö se olekkaan sä, joka sitä blogia kirjoittaa?! Miksi et toteuta ittees, vaan kysyt muilta mitä ne haluaa kuulla? ...suosion saavuttamiseksi(ko)? Vai peräti siksi, että et koe omaa luovuuttasi riittäväksi?

ASIOIDEN LISTAAMINEN. "Tänään tein ruokaa, ja kävin ulkona, ja siivosin, ja tänään myös heräsin aamulla. Ja sit, ja sit, ja sit..." Huoh. Tuntuu siltä, kuin puuttuisi taito kirjoittaa ehjää tekstiä.

"VIELÄ 3 LUKIJAA PUUTTUU 100:STA" Nii, sitte? Tuletko jotenkin paremmaksi bloggaajaksi, tai iloisemmaksi persoonaksi tasaluvusta lukijoita?

LIIKA VAROMINEN. Törmään usein "värittömään", ja "vaitonaiseen" tekstiin. Peitteletkö sitä, mitä todella ajattelet? Olisiko jotain, jota haluaisit kirjoittaa, mutta et uskalla koska pelkäät sitä, mitä muut ajattelevat, ja sanovat? Sano, jos sanottavaa on.

Ja nyt se, minkä lupasin: Pidän kyllä joidenkin blogeista. Jos löysit blogistasi tällaisia piirteitä, en kannusta sinua kuin eteenpäin, mutta huomioi kaikki seikat muodostaessasi tekstiä. Toteuta omaa itseäsi, älä säästele sanojasi, äläkä bloggaa "pakosta" <3 Korostan, että on kaksi täysin eri asiaa panostaa tekstin sisältöön, kuin yrittää miellyttää kaikkia.

MY SUPERMAN

En etsi ketään "tietynlaista" ihmistä. Tai siis en ole etsinyt. Sen tietää, kun se tulee kohdalle. Kyllä sen tunteen.

Koen nykyisen parisuhteeni sellaiseksi, kuin mä ajattelen hyvän suhteen olevan. Viihtyy, luottaa, ja tuntee itsensä rakastetuksi. Molemmat. Eikä vain sanoja, -ne eivät riitä. Ei tarvitse arpoa. Voi luottaa toiseen ja siihen, että kaikki tässä on vilpitöntä. On helppoa vain antaa mennä. Oikeanlainen parisuhde lomittuu muun elämän kanssa sopivaan balanssiin kyllä varmasti, jos se niin on mennäkseen.

Otin nämä kuvat salilla, koska siellä nään Samin sellaisessa elementissä, joka parhaiten mätsää omaani. Armoton itselleen ja valmis tekemään töitä sen eteen, mitä haluaa saavuttaa. Ja intohimo. Sama kiinnostus. Se on tavallaan mun sellainen "oma supermies".