20.4.2017

Suomalainen sisu - kansallisuutemme perisynti ja lahja. Vaikenemme paljosta, ja toisaalta selviämme sen vuoksi omillamme pidemmälle. Maailma muuttuu, ja media muodostaa jatkuvasti uutisvirtaamme pelotteita tulevaisuudesta, mutta mikä saa meidät silti uskomaan henkilökohtaiseen tulevaisuuteemme? Vaikka kaikki muualla maailmassa tapahtuva ei koskettaisikaan jokapäiväistä elämäämme täällä, on meillä jokaisella varmasti sisulle ja sinnikkyydelle käyttöä.

Itse törmään arjessani usein tilanteisiin, joissa ilman sisua ja päättäväisyyttä jäisin täysin toisten jalkoihin. Kuulen paljon puhuttavan siitä, miten muka pystyisin, sillä liikuntavammani on osa minua. Paperilla olen kahdeksankymmentä prosenttia liikuntavammaa, kuitenkin vähintään loput kaksikymmentä prosenttia sisua. Tarpeen tullen enemmänkin. Silloin tunnistan suomalaisen päättäväisyyden itsessäni. Miksi menisin yli helpoimmasta, kun haastavampikin tie on mahdollinen? Kun ainoana vaihtoehtona on uskominen itseensä ja siihen, mihin tietää pystyvänsä. Olen kasvanut ajatukseen, että teen parhaani. Minun parhaani on tarpeeksi ja riittävä.

Olen pienestä asti rakastanut musiikkia, ja usein sen siivittämissä haaveissani nähnyt itseni tanssivan suuren joukon kärjessä. En kuitenkaan tulisi koskaan fyysisten edellytyksieni vuoksi pysymään muiden tahdissa, joten omien jalkojeni tilalle oli keksittävä jotakin muuta. Kiinnostuin ratsastuksesta viiden ikävuoden nurkilla. Liikuntarajoitteeni oikeuttamaan ratsastusterapiaan kuuleman mukaan olin tuolloin aivan liian pieni. Pääsin terapian ulkopuolisille tunneille oppimaan alkeita, ja myöhemmin kokeilin myös terapiamuotoista toimintaa, joka ei kuitenkaan ollut oikea paikka itselleni. Vuosien kertyessä intohimoni kouluratsastukseen syntyi, ja tähän mennessä harrastus on kuljettanut minua läpi elämäni, ottamatta lukuun yhtä miltei vuoden mittaista taukoa.

Joitakin kuukausia sitten törmäsin netissä artikkeliin, jossa silmäni vangitsi lause ”kouluratsastus – tanssia hevosen kanssa”. Vasta kaksikymppisenä ymmärsin vuosia tehneeni sitä, mitä eniten rakastin. Hevosen jalat toimivat ominani, ja pystyin yhdistämään liikkeeseen rytmin, sekä toimimaan henkisessä yhteydessä eläimiin, joita niin suuresti ihailin. Tasapainoni heikkouden vuoksi olen pudonnut lukemattomia kertoja, ja saanut lisää päättäväisyyttä matkalla maahan. Olen itkenyt, noussut takaisin satulaan ja hymyillyt jälleen. Yksikään kerta ei ole päättynyt putoamiseen, ja tulen nousemaan aina takaisin niin kauan, kuin pystyn itse liikkumistani hallitsemaan. Rakkaus lajiin on taitojensa kyseenalaistamista, ja pelon mahdollisuutta suurempaa.

Vuonna 2017 haluan päästä ensimmäistä kertaa kilpailemaan kouluratsastuksessa. Harjoittelen niin usein kuin mahdollista, kuten aiemminkin. Vihdoin omaan tavoitteen, jossa voin osoittaa taitoni ja sisuni. Kaksikymmentä viimeistä prosenttia määrittivät sen, mitä minusta tuli. Mustaa valkoisella kysyttäessä tulen näyttämään todistuksen siitä, mihin pystyin – en arviota siitä, millaiseksi muut minut määrittäisivät.

(SISU -kampanjaan kirjoittamani teksti. Osin muokattu 20.4.2017.)